Vuonna 2012 syksyllä minulta operoitiin välilevynpullistuma. Tie leikkaukseen oli pitkä. Aluksi oireilu oli vain aika-ajoin selkärangan ja lihasten jumittamista. Se parani lihaksia rentouttavalla lääkkeellä ja kesti lyhyen ajan. Pahinta tuossa tilassa oli se, kun opiskelin yliopistossa ja luentosaleissa olevat istuimet olivat liian matalalla ja jalkatilaa oli muutenkin vähän. Etenkin tenttien jälkeen liikkeellelähtö oli hankalaa.

Ensimmäisen kerran selkäni meni pahaksi 2009 loppuvuodesta. Päätin kuitenkin kuntouttaa itse itseni, koska olin jostain lukenut, että selkäkivuissa ei saisi jäädä makoilemaan, vaan pitäisi liikkua. Olen lisäksi todella huono menemään lääkäriin, pitää olla suurinpiirtein pää kainalossa. Pari viikkoa siinä taisi mennä ja tilanne parani. Kevät 2010 toi kuitenkin takapakkia, kun eräänä aamuna totesin, etten pääse sängystä ylös. Tein juuri tuohon aikaan gradua, joten paikallaan istumista oli ollut todella paljon. Yliopisto, jota kävin, oli 70 km:n päässä, joten autolla ajoa tuli luentosaleissa istumisen lisäksi paljon. Viimeinen reissu sinä keväänä olikin tuksien taival, kun kotiin tullessa en voinut kyttää oikeaa jalkaani juuri lainkaan. Onneksi autossani oli vakionopeudensäädin, että pystyin liikuttamaan jalkaani eri asentoihin, että olotila helpottui edes pariksi sekunniksi.

Jouduin siis vuoteen omaksi selkäkipujen vuoksi. Koska liikkuminen oli siinä määrin hankalaa, että en päässyt kuin juuri ja juuri vessaan, päätin käydä lääkärissä muutaman päivän makoilun jälkeen. Sain kolme piikkiä selkälihaksiin, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. niinpä kokenut lääkäri päätti, että jään terveyskeskuksen vuodeosastolle makoilemaan.

Makasin vuodeosastolla viikon. Sain lääkkeitä, joista ei ollut juuri mitään hyötyä. Vessassa käynti oli yhtä tuskaa. Istuminen oli myrkkyä. Eräs hoitaja toi minulle sellaisen kuution, jolla sai sängyssä nostettua jalat 90 asteen kulmaan. Ei auttanut. Tuska oli vielä kauheampi. Yksi hoitaja päätti muutaman pivän makoiluni jälkeen, että minun on vain ryhdistäydyttävä ja pakotti minut suihkuun. Olin siinä ja siinä, etten kaatunut tuskissani suihkun lattialle, koska kivut olivat niin massiiviset. Ainut tapa, jolla sain kipuja kontrolloitua ja pienennettyä, oli maata selällään ja keskittyä  syvään hengittämiseen. Olin oppinut hengityksen merkityksen kivunlievityksessä esikoista synnyttäessäni.

Viikonlopun jälkeen vaihtui päivystävä lääkäri ja tuo lääkäri, joka märäsi minut osastolle, oli vuorossa. Jostain tuli minulle oikeat sanat suuhun, kun sain sanottua hänelle, ettei tuohon hermosärkyyn auta mikään. Taikasana! Hermosärky! Miksi en ollut ennemmin tajunnut? No lääkäri kirjoitti minulle punaisen reseptin lääkkeet ja laittoi lähetteen magneettikuviin. Pääsin kotiin viikon makoilun jälkeen.

Muutama viikko vierähti, että pääsin magneettikuviin. Tuskallinen reissu sekin oli, mutta sinänsä kannattava. Ortopedi totesi kuvat nähtyään, että välilevynpullistuma on sen näköinen, että vaatii leikkaushoidon, kiireellisesti. Kiire jäi kuitenkin sihteerin pöydälle, kun lähete keskussairaalaan meni vasta parin viikon päästä. Keskussairaalan ortopedin tapaaminenkin meni noin parin viikon päähän. Siinä vaiheessa, kun pääsin leikkauksesta päättävää ortopediä tapaamaan olin jo kuntoutunut omatoimisesti siihen malliin, että pystyin jo kävelemään ja leikkauksesta luovuttiin. Olin tuona keväänä vuoteen omana yhteensä kuutisen viikkoa.

Seuraavan kerran aloin tuntea selkäoireita 2012 alkuvuodesta. Ne pahenivat kevään edetessä, mutta pystyin kuitenkin hoitamaan osa-aikaisen työni. Kesä tuli ja siirryin toiseen osa-aikaiseen työhön, siivoamiseen. Meillä oli tulossa loppukesästä rippijuhlat ja niitä varten piti leipoa ja talokin olisi pitänyt saada kuntoon. Totesin, kuitenkin, että pidämme juhlat muualla, niin on yksi urakka vähemmän. Sekäkivut eivät laantuneet koko kesänä, mutta en halunnut mennä hakemaan sairaslomaa vain kesän kestävän työn vuoksi. Tein työni niin hyvin kuin kivuiltani pystyin ja pidin taukoja melko usein. Loppukesästä jo nilkutin vasenta jalkaani.

Rippijuhlat sijoittuivat ihan kesän loppuun, viimeiselle viikonlopulle, kun koulut alkoivat seuraavalla viikolla. Selkäni oli todella kipeä ja nilkutin sen minkä pystyin koko juhlien ajan. En halunnut näyttää kenellekkään, miten kipeä oikeasti olin. Seuraava päivä oli sunnuntai ja ajattelin levätä sen päivän, että pystyn tekemään seuraavalla viikolla viimeiset kolme työpäivääni. Toisin kävi, en päässyt enää sängystä ylös. Maanantaina lääkärin puheille ja taas punaisen reseptin lääkkeet kehiin.

Kolmen viikon perästä hermosärky hävisi kuin taikaiskusta. Kipua toki oli muualla siinä määrin, etten edelleenkään pystynyt kävelemään taikka istumaan. Pelästyin tilannetta ja menin ambulanssilla lääkäriin. Jo senkin vuoksi, ettei aamutoimet vessassa sujuneet normaalisti. Vasenta jalkaani vaivannut tuntopuutos oli siirtynyt ylemmäs, lantionseudulle. Oli lauantai. Nuori lääkäri totesi kuitenkin, että ei aihetta huoleen ja lähetti minut kotiin. Koitti sunnuntai-ilta. Viimeisestä vessasta käynnistä oli kulunut vuorokausi. Kysyin sairaalassa työskentelevältä siskoltani neuvoa ja hän kehotti menemään lääkäriin. En tilannut ambulanssia, koska edellinen matka oli ollut tuskallinen, kun en voinut kontrolloida asentoani ja niin ollen kipujani, koska olin köytettynä kiinni.

Siitä se sitten lähti. Olin terveyskeskuskessa toisen nuoren lääkärin tutkittavana noin klo 21. Hän totesi minulle kehittyneen virtsaummen ja laittoi lähetteen keskussairaalaan magneettikuviin. Mieheni vei minut keskussairaalan ensiapuun ja kävelin itse vastaanottotiskille, koska se oli ainut tapa, miten sain kontrolloitua kipua. Pääsin magneettikuviin melko pian ja tulosten tultua minua alettiin valmistella leikkaukseen, johon pääsin noin klo 23. Alan huippuortopedi oli päivystysvuorossa ja operoi selästäni jugurttikupin pohjan kokoisen välilevynpullistuman. 

Seuraavan aamun lääkärinkierrolla olevat lääkäri ihmettelivät, miten olin siinä tilassa pystynyt itse kävelemään ensiapuun. Minulta oli tuhoutunut hermorataa parin sentin matkalta ja sen palautuminen kestä huomattavasti kauemmin kuin tuhoutuminen. Mikäli olisin heti lauantaina päässyt leikkaukseen, olisi hermovaurio ollut suppeampi. Mutta silloin en olisi päässyt huippukirurgin käsiin.

Toivuin leikkauksesta hyvin. Selkäkivut jäivät leikkauspöydälle. Virtsaumpi tuotti omat ongelmansa, jotka parantuivat oikean lääkityksen myötä. Nyt kolme vuotta myöhemmin minulla on edelleen tuntopuutosta vasemmassa jalassa ja ajoittain voimattomuuden tunnetta. Tuntopuutosta on myös lantionseudulla. Tuntopuutos sinänsä ei haittaa, mutta jos toinen ihminen vaikka vain hipaisee sopivasta kohdasta reittäni, tunnen sen epämiellyttävänä vihlaisuna. Todennäköisesti hermoni eivät koskaan palaudu täydellisesti.