Tytär ilmoittautui TE-toimiston asiakkaaksi joulukuun alussa jätettyään kesken valmentavan koulutuksen. Pohjakoulutuksena hänellä oli siis lukio ja aikomuksena hakea yliopistoon seuraavan kevään yhteishaussa. Kuitenkin olisi mukavaa, että jostain saisi hieman toimeentuloon avustusta, joten pieni pakko ilmoittautua työnhakijaksi. Hän teki ilmoittautumisen nettipalvelun kautta. Muutaman päivän päästä hän sai kutsun henkilökohtaiseen tapaamiseen TE-toimiston virkailijan kanssa. Tapaaminen oli noin kuukauden kuluttua tammikuulla. 

Tapaamisessa he sitten keskustelivat muun muassa tulevaisuuden suunnitelmista opintojen suhteen, mahdollisesta työn vastaanottamisesta ja auton käyttömahdollisuudesta. Tytär kertoi, ettei hänellä välttämättä ole käytettävissään autoa. Tussa vaiheessa olimme "yhden auton loukussa". Virkailija oli muutenkin ollut hieman ynseän oloinen, eikä ollut kuunnellut mitä tyttäreni oli hänelle sanonut. Kirjasi vain suunnitelmaan omia ajatuksiaan ja sen, että auto on käytettävissä.

Poika kotiutui armeijasta joulukuun puolessavälissä. Hänellä olisi ollut mahdollisuus ilmoittautua TE-toimistoon työnhakijaksi jo armeijassa. Siellä olisi tarjottu hieman tukea nettipalvelun käyttöön. Mutta häneltä se oli jäänyt tekemättä. Loivin liikkein hän sitten sai itsensä koottua ajatukseen, että kaippa tämäkin homma on hoidettava, jos aikoo saada toimeentuloon jonkinlaista avustusta. Siskonsa avustuksella ilmoitus tuli tehtyä.

Odotin pojan saavan TE-toimiston kirjeen. Aikojen päästä kyselin tyttäreltä, että mikähän pojan tilanne on, kun kirjettä ei ole tullut. Pojalta ei paljon voinut kysellä, kun hän sulkeutui heti kuoreensa. Yllätyksekseni toimistolta oli virkailija soittanut pojalle. Siinä puhelinkeskustelussa olivat käyneet läpi melkolailla samoja asioita, kuin tyttäreni kanssa. Virkailija ei ollut ilahtunut, kun poika oli sanonut, ettei hänellä ole autoa saati kunnollista konetta, jolla osallistua johonkin nettikoulutukseen. Niin, tämäkin on valitettavasti arkipäivää joillekin työttömille.

Itselleni heräsi tunne, että TE-toimisto kohtelee nuoria eriarvoisesti ja palvelun taso ei ole parasta mahdollista. Jos nyt en itsekään ole saanut mitään huippuhyvää palvelua, niin nuorten ensimmäistä kertaa asiakkaiksi ilmoittautuvien kohdalla palvelun pitäisi olla informatiivista ja positiivisesti eteenpäin ohjaavaa. Nyt tympääntyneet virkailijat suorastaan haukkuvat nuoret pystyyn, jos heillä ei ole samoja mahdollisuuksia käytössään kuin hyväpalkkaisten vanhempien lapsilla.

Motivaatio tapetaan heti alkumetreillä, kun ohjeena on, että lue nettisivuilta eri palvelumahdollisuuksista ja kuinka sinun tulee toimia. Taisipa virkailijoilla jäädä kertomatta, että työttömyyskorvausta maksetaan Kelan toimistosta silloin, jos ei ole liitossa. Ja taisipa jäädä mainitsematta myös maksatuksen ehtojen täyttymiskriteeritkin. Fiksua toimintaa, nuori jää kotiin ihmettelemään, että miksi sitä rahaa ei tule. No ei voi tulla, jos ei ole ensinnäkään huomannut laittaa hakemusta Kelaan ja epätietoisuudessa on jäänyt TE-toimistolta vaaditut toimenpiteet tekemättä.

Kyllä jokaisen nuoren, joka ensimmäistä kertaa tulee TE-toimiston asiakkaaksi, tulee saada hyvä palvelu. Ensinnäkin jokaisen on päästävä henkilökohtaiseen tapaamiseen virkailijan kanssa. Kaikki nuoret eivät ole niin tunnollisia ja omatoimisia, että pystyisivät alkuun toimimaan pelkän nettipalvelun ja puhelinsoiton varassa. Nuorta on myös opastettava nettipalvelun käytössä, joka oli kyllänsä hankala jo minullekin, joka olen perehtynyt perheessämme eniten erilaisiin hakupalveluihin. Nuorelle on myös kerrottava, miksi hänen pitää tehdä TE-toimiston määräämät toimenpiteet määräaikaan mennessä. Kaikkien nuorten vanhemmista ei löydy välttämättä tietoa näistä asioista. Netistä löytyy tietoa, mutta hajanaisesti. Pitää ymmärtää myös TE-toimiston merkitys suhteessa Kelaan taikka ammmattiliittoon. Tämäkin saattaa tulla opetuksena kantapään kautta. 

Omien nuorten kohdalla tilanteet näyttävät positiivisilta. Tytär käy vielä hetken töissä määräaikaisen sopimuksen turvin. Sitten edessä on pääsykokeet yliopistoon. Poika tekee työsopimuksen tänään. En vielä tiedä, mutta todennäköisesti näin alkuun määräaikaisen sopimuksen saa. TE-toimiston virkailijoista ei ole ollut kummallekaan hyötyä. Ainoastaan pojan TE-palveluissa täyttämä CV tuotti tulosta. Hänet kutsuttiin haastatteluun ennenkuin paikka oli julkisesti haussa. 

Itse olen ollut kuutisen vuotta TE-toimiston asiakkaana. Mitä palvelua olen saanut? Tavannut virkailijan noin viisi kertaa tänä aikana. Puhelinyhteydessä olen ollut muutamia kertoja. Aluksi ilmoitin puhelimitse työnhaun jatkumisesta, kun ei oltu määrätty henkilökohtaista tapaamista. Viimeisin yhteydenpito oli viime joulukuussa, kun yllättäen virkailija soitti minulle ja kyseli työtilanteestani. Tuonkin puhelinsoiton olisi nettipalvelun tietojen mukaan pitänyt tulla jo aikapäivät sitten. 

Ensimmäisessä tapaamisessa virkailija suorastaan kielsi minua ottamasta vastaan muuta kuin koulutustani vastaavaa työtä. Syytä hän ei kertonut. Kuitenkin, vastoin ohjeita, otin kesäksi vastaan työn siivoajana, kun tuttavani sitä minulle tarjosi. Ajattelin, että työ kuin työ, aina se poikii kuitenkin jotain parempaa. Sen kesän jälkeen olenkin saanut jatkaa joka kesä samassa paikassa, kun työnhakuni ei ole poikinut muuta työpaikkaa. Samoin kävi, kun lupauduin ja pääsin nuoriso-ohjaajaksi. Olen saanut jatkaa samassa työsuhteessa, vaikka siis osa-aikaisena ja määräaikaisin sopimuksin.

CV-nettipalvelu on poikinut tänä kuuden vuoden aikana kaksi yhteydenottoa. Toinen oveltaovelle myyjänä ja toinen puhelinliittymämyyjänä. Molemmat menevät kategoriassani samaan kastiin lehtikauppiaiden kanssa. Voidaan siis todeta, että ainakaan minun kohdallani joko oikeat työnantajat eivät lue noita CV-netin ilmoituksia taikka sitten olen ollut suurimman osan silmissä vain ylikoulutettu. Mutta nyt ylikoulutettuna teen työtä, johon ei edes ole koulutusvaatimusta.

Mieheni ei ole täyttänyt nettipalvelun tietoja. Hän ei ole sinut tietokoneen kanssa. Hänen noin puolentoistavuoden asiakkuutensa TE-toimistossa on poikinut nyt viimeaikoina joitain kirjeitä, joissa määrätään hakemaan työtä ehdotetulta työnanatajalta. Kerran kävi niin, että mieheni ilmoitti päivää liian myöhään virkailijalle, että on hakemuksen laittanut ehdotettuun työpaikkaan. Niskakarvat nousi pystyyn, kun TE-toimisto ystävällisesti lähetti mahdollisesta karenssista kirjeen, vaikka puhelimessa virkailija vakuutti muuta. No, karenssia ei ole onneksi ainakaan vielä määrätty. Kaippa virkailija tarkisti, että työpaikkaa oli oikeasti haettu ja peruutti karenssin.

Ymmärrän hyvin, että ihan vastikkeettomasti ei voida olla hakemassa työttömyystukea Kelasta taikka ammattiliitosta. Mutta onko virkailijoiden tarkoituksenmukaista antaa asiakkaalle negatiiviselta tuntuvaa palvelvelua.

Päätin sitten vihdoin viimein myydä itseni vuokrafirmalle. Pistin riman niin matalalle, että töitä voisi jopa löytyäkin. Tähän asti olen hakenut avoimena olleita koulutustani edes jotenkin vastaavia työpaikkoja lähinnä julkiselta sektorilta. Mutta heikolla tuloksella. Pohjanoteeraus oli viime syksynä omassa kunnassa avoimena ollut virkamiehen paikka, johon en saanut edes haastattelukutsua. Eniten koko viranhaussa harmittikin se, ettei minua huolittu edes haastatteluun. Masennuin täysin, enkä halunnut nähdäkään kyseisen hallinnonalan työntekijöitä kuin pakon edessä.

Vuosi vaihtui samojen kuvioiden merkeissä. Paitsi että tytär oli lopettanut kalliin koulutuksensa ja päättänyt hakeutua toiselle alalle kevään koulutushaussa. Ei kuitenkaan paha suunnitelma siinä mielessä, että kunnianhimoiset tavoitteet säilyvät edelleen. Hän sai myös muutamaksi viikoksi töitä tuuraajana samassa firmassa, jossa oli ollut kesätöissä. Ja vuoden vaihduttua hänelle tarjottiin jälleen samaa työtä määräaikaisella sopimuksella. Olin tyytyväinen.

Autojen kanssa tuli ongelmia. Maalla kun on pakko olla kaksi autoa, etenkin, jos perheessä useamman pitää päästä kulkemaan eri aikaan eri suuntiin. Toinen autoistamme tuli tiensä päähän ja tuli eteen uuden vanhan auton etsintä. Sellainen löytyikin vihdoin viimein. Mutta kahden auton iloa ei kestänyt kauaa, kun toinen auto oli jo ajokelvottomassa kunnossa. Liukkaalla kelillä auto ajautui metsähallituksen puolelle ja nyt odotellaan vakuutusyhtiön tuomiota auton lopullisesta kohtalosta. 

Tuohon autohässäkkään sitten vielä piti sovitella parit työhaastattelut. Mies kävi haastatteluissa ja itse sain kutsun samaiseen firmaan, missä tyttäreni jo oli. Ei ihan ominta alaani, mutta säännöllinen palkka motivoi kummasti. Nyt on viikko kuljettu uudessa työssä ja opettelu kolmivuorotyöhön jatkuu. Itse työ ei ole erikoista, mutta kun on viimeiset vuodet elänyt säännöllisen epäsäännöllistä elämää, niin outoahan tuo on totutella uuteen päivärytmiin. Myös muun perheen.

Esikoinen kotiutui armeijasta ja ilmoittautui loivin liikkein TE-toimiston asiakkaaksi. Siitä kerron sitten toisen tarinan. Olin hieman huolissani hänestä, koska hän sulkeutui huoneeseensa, eikä pahemmin puhunut asioistaan. Kiukkuili vain, jos kysyi jotain henkilökohtaista taikka yritti opastaa työnhaukujutuissa. Kunnes... Valoa tunnelin päässä! Hän teki vaaditun CV:n TE-toimiston sivuille ja sai haastattelukutsun melko pian sen julkaisemisen jälkeen. Miten positiivista nuorelle miehenalulle. Hänenkin mielialansa piristyi huomattavasti. Ja tänään hänet kutsuttiin allekirjoittamaan työsopimus. Voitte kuvitella sitä iloa ja innostusta, minkä tämä uutinen sai minussa aikaan! 

Talous on nyt hetken aikaa vielä tiukilla, ennenkuin säännöllinen palkka alkaa tulla. Mutta onneksi itsellä on hieman pellon vuokratuloja vielä jäljellä, että pääsee kulkemaan töissä. Samoin esikoisen kohdalla. Hän sai mummaltansa avustusta, että pääsee alkuun työssään. Helppoa ei siis ole ponnistaa sinne työelämään, etenkään jos bensoihin tuhraantuu ruhtinaallinen määrä euroja kuukaudessa. Ja nekään ehdot eivät täyty, että saisi TE-toimiston kautta haettua matka-avustusta. Pääasia on kuitenkin, että saa sen työpaikan!

Esikoinen kulkee nyt laina-autolla. Kaveri on armeijassa, eikä tarvitse autoaan. Mutta kyllä tässä tuli nyt ainakin yhden uuden vanhan auton etsintä eteen. Ja jos vielä mieskin pääsee töihin, niin pakko olla kolme autoa. Mietinnässä vain on, miten ammattikoululainen pääsee keväämmällä työharjoitteluun, jonne on matkaa 30 km. Hän kun saa autonajokortin vasta alkusyksystä. Mutta eiköhän tämäkin asia saada järjestymään.

Hyvää alkanutta työviikkoa kaikille! Ja ne, jotka vielä etsivät töitä, älkää luovuttako! 

Taas heitti takapakkia. Hetken jo meni ihan mukavasti, vaikka jatkuvaa kujanjuoksuahan tämä elo on tulojen ja menojen suhteen. Mutta nyt taas tuli toppi mukavalle kiikunkaakunelämälle, kun laskujen jälkeen lainanhoitotililtä jäi uupumaan puolet. Seuraava tuloerä tulee vasta lainanhoidon eräpäivän jälkeen...

Neuvottelu perheen toisen päävastuullisen kanssa ei tuottanut muuta tulosta kuin ankaran kiukun ja turhautumisen allekirjoittaneen mieleen. Kun olisikin nopea ja pysyvä ratkaisu tilanteeseen. Sekin helpottaisi, kun kaikki perheemme miespuoliset osallistuisivat näihin säästötalkoisiin kantamalla oman kortensa kekoon ja lopettamalla kaiken turhan kuluttamisen. Varjopuolena tietenkin on, että pojat passivoituisivat pleikkarin ääreen ja mopot ruostuisivat korjaamisen ja käytön puutteessa. 

Tuvassa on kylmä, kun en malta laittaa sähköpatteria. Ei vielä näillä pikkupakkasilla. Kahdesta hormista saatiin poistettua naakanpesät. Tuvan hormi on vielä avaamatta. Pitäisi sekin avata, koska säästöä se tietää sähkölaskuun, kun polttaa oman metsän puita lämmittääkseen tupaa. Nuo kaksi muuta tulipesää kun eivät vielä riitä koko tuvan lämmittämiseen: toinen yläkerrassa ja toinen alakerran kamarissa. Ikkunoihinkin olisi hyvä saada rullaverhot estämään kylmän hohkaamisen.

Lannistaa jälleen kerran edes yrittämästä mitään, kun aina on jostain puutetta. Edes halvimpia puutteita ei tule hankittua, jos ilman niitäkin tulee vain toimeen. Siksi ne rullaverhotkin ovat vielä kaupassa. Helpotti, kun mumma osti etukäteen joululahjaksi talviset turvakengät nuorimmaiselle. Mutta nyt ne on jo käyttökelvottomat, kun vetoketju meni rikki mopoa käyntiin polkiessa. Juuri nyt niitä ei pysty viedä suutarille korjattavaksi. Pitää tyytyä tennareihin.

Tyttären opinnot maksavat tulotasoomme nähden tähtitieteellisiä summia. Onneksi hän kuitenkin maksaa kulunsa itse kesätöillään hankkimillaan varoilla. Toiveena on, että tuosta koulusta on hyötyä jatko-opintojen suhteen. Haaveena kun on lääketieteellisen tiedekunnan opinnot. Ja opiskelu on kuitenkin se asia, josta ei pidä tinkiä. Ei, jos aikoo pärjätä tässä yhteiskunnassa. Harmittaa vain, kun vanhempana ei pysty tarjoamaan muuta kuin asunnon ja päivittäisen ruuan. Niin ja auton, jolla kulkee kouluunsa. 

Kohta pitäisi vielä hakea opetuslupa keskimmäisen pojan ajo-opetukseen. Ja auto pitäisi muutoskatsastaa. Tyttären ajokortin loppuvaiheet pitäisi myös saada kustannettua ennenkuin tulee määräaika umpeen. Vanhin on suorittanut armeijassa rekkakortin ja toiveena on, että hän saa alan töitä armeijasta päästyään. Josko sitten alkaisi helpottaa.

Pidät kulisseja yllä, kuin sinulla ja perheelläsi olisi kaikki hyvin. Silti pyrit välttämään tilanteita, joissa joutuisit sosiaalisiin kontakteihin ja hymyilemään . Esittämään reipasta. Ja kuitenkin ruoskit itseäsi osallistumaan puolipakollisiin tapahtumiin ihan vain siksi, ettet pääsisi syrjäytymään porukasta. Ettei tarvitsisi jäädä kotiin surkuttelemaan omaa kohtaloaan.

Ellei sinulla olisi joka aamu hyvää syytä nousta sängystä, jäisit vain peiton alle märehtimään. Mutta kun on pakko esittää reipasta, niin minkäs teet. Lapsille ei saa antaa sitä kuvaa, että makoilisit päivät pitkät sängyssä, kun nämä ahertavat koulussa. Ja jokapäiväiset askareet on kuitenkin tehtävä.

Kurkkaat lompakkoon todetaksesi ettei sinne ole tullut enempää rahaa kuin eilenkään oli. Tilillä sama tilanne. Laskupino kasaantuu. Odotat seuraavaa rahantulopäivää, joka on lähellä mutta silti niin kaukana. Taloudellinen epävarmuus sammuttaa lopunkin innon edes yrittää. 

Tiedät, että tästä suosta pääsee vain yhdellä tavalla. Etsit sen kokopäiväisen työpaikan. Mutta kun into meni viimeistään edellisessä haussa. Meriitit olisivat riittäneet, mutta et saanut kutsua edes haastatteluun. Kyseiseen työtehtävään jollain tapaa liittyvien ihmisten tapaamista pyrit välttelemään, koska sinua ottaa niin armottomasti päähän se, ettet ole kelvollinen. Et edes haastatteluun.

Yksinkertaisesti liekkisi on palanut. Kun ennen et suostunut luovuttamaan, nyt harkitset sitä. Pitäisi saada jokin ponnistuslauta, joka sytyttäisi liekkisi jälleen. Jotain turvallista, jotain pysyvää ja säännöllistä. Mutta, nyt lähinnä keskityt vain hoitamaan lastesi asiat kuntoon. Keskityt turvaamaan heidän terveen psyykkisen kehityksen tässä vaiheessa, kun kaikki on heidän kohdallaan vielä avointa. Pyrit tukemaan heitä päätöksissään ja etsimään oikeita ratkaisuja heidän kanssaan. Koska... lapsesi ovat sinulla vain lainassa hetken ajan. Koska... haluat lastesi menestyvän elämässään paremmin kuin itse. Koska... haluat olla se aikuinen, johon voi turvautua tilanteessa kuin tilanteessa. Koska... tämä hetki on tulevaisuuden menneisyys, johon ei tule palata, mutta joka vaikuttaa paljon elämässä pärjäämiseen.

Jo keväällä kuulin aukeavasta virasta, johon oma koulutuksenikin pitäisi riittää. Ilmoitin silloin jo, että tulen hakemaan tuota virkaa. Samoihin aikoihin aukesi myös sellainen toimi, jota olen talvisin osa-aikaisesti tehnyt. Päätin työkavereiden pyynnöstä hakea sitäkin paikkaa, vaikka tuo myöhemmin aukeava virkahaku olikin sitten tämän toimen esimiehen esimiesvirka. 

En päässyt kummankaan työpaikan haastatteluun. Toisessa minulta puuttui se ratkaiseva koulutus, toisessa ilmeisesti joku oli minua viisaampi kyseisen viran edellyttämissä muissa kuin hallinnollisissa asioissa. Eniten minua kuitenkin harmitti se, ettei minua katsottu sen verran päteväksi, että olisin saanut haastattelukutsun. Tällainen syö miestä, ja ihan yhtälailla naista, sen minkä kerkiää. Tulee väistämättäkin tunne, että mitäpä tässä enää sitten hyödyttää edes yrittää. Turhaa kiduttaa itseään turhalla toiveikkuudella, kun toisen mielestä sinusta ei ole yhtään mihinkään.

Tällaisten takaiskujen jälkeen sitä haluaa syrjäytyä ihan rauhassa. Jo pelkästään aamutv:n katsominen voi laukaista sen niin kutsutun v...tuskäyrän, kun siellä näkee itseään nuorempia iloisia toimittajia haastattelemassa muita työmarkkinoilla hyvin pärjänneitä itsensä ikäisiä taikka nuorempia ihmisiä. Jopa kavereiden päivitykset sosiaalisessa mediassa omasta mahtavasta tykypäivästä masentavat. Ei siis auta tehdä muuta kuin vetää peitto korviin ja pysyä piilossa kaikelta tuolta ja oikein surkutella itseään.

Aioinkin viikonloppuna syrjäytyä oikein huolella. Mutta aikeeksi se jäi. Riitti, että viikolla märehdin sen oman onnettomuuteni pois. Viikonloppuna nuoriso tuli ja meni, siinä ei kyllä saanut hetken rauhaa. Välillä niitä oli paikalla muutama, välillä "koko kylä". Eikä siinä mitään, aina meille on saanut lasten kaverit tulla ja olla kuin kotonaan. No sitten lauantaina sain yllätysvieraan, kun kauempana asuva siskoni kysyi iltatekemisiäni. Edellisiltana jääkaappiin laittamani viinipullo oli edelleen avaamattomana siellä, joten kerroin vain viettäväni epäseurallisen illan itseni kanssa viinipullon kera. Tuokin lahjapullo oli odottanut seuraa jo hyvän aikaa kaapissa, koska en ole mikään suurin viinin ystävä. Siinä se ilta menikin rattoisasti siskon seurassa ja syrjäytymiseni meni aivan piloille.

Mutta vaikka kuinka kaavailtaisiin työttömyyskorvauspäivien vähentämistä ja muita kivoja tiukennuksia noihin työttömyystukiin, niin muutamaan seikkaan ne eivät todellakaan vaikuta. Vaikka on koulutusta ja haluja tehdä töitä, niin rekrytoija on se joka päättää, oletko kyseisen työn arvoinen. Kun kerta toisensa jälkeen saat hylätyn paperit, sinua ei enää kiinnosta kehittää itseäsi. Kun et kehitä itseäsi, tiput osaamisessasi alkutekijöihin. Vaikka olisit valmis tekemään mitä tahansa työtä, se ei välttämättä riitä. Yksi pieni osaamispassi taikka harrastuneisuus taikka koulutus saattaa tiputtaa sinut hakukriteerien ulkopuolelle. Ja ennen kaikkea, ne työpaikat tahtovat olla kiven takana. Jos verrataan työttömien määrää avoimiin työpaikkoihin, niin taitaa lukemissa työttömien määrä voittaa. Sellaista yhtälöä ei korjata  maksettavien työttömyyspäivien leikkauksella tai muilla tukiehtojen kiristyksillä.

Kevät tuli sitten vauhdilla ja loppukiireet pihan siistimisessä alkoivat jo hermostuttaa (ne odotetut ylioppilasjuhlat lähestyivät). Etenkin ne, joiden piti homma hoitaa jo syksyllä, eivät osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa asiaa kohtaan. Suunnittelin jo jopa rautaromun kerääjälle soittamista, että olisi saanut napata kyytiinsä pari romuautoa.

Esikoisemme, jonka varaosa-autoa yms. kolesta oli etupiha täynnään, tuli sitten äitienpäiväviikonlopuksi armeijasta käymään. Maanantaina hänen piti palata takaisin armeijan vihreisiin. Odotukseni pihan siistimisen suhteen olivat korkealla, koska hänen viikonloppuvapaansa olivat rajalliset. Seuraavat kaksi viikonloppua kuluivat nimittäin leirien merkeissä.

Odottelin siinä sitten aamusella saavani kahvia, lahjoja ja kortteja sänkyyn, mutta kaikki lapset vetelivät hirsiä isännän lisäksi. No onneksi osaan sen kahvin keittää ihan itsekin, joten ei muuta kuin puuhaan ja sitten takaisin peiton alle ja televisiota katsomaan tuoreen kahvin kera. 

Neiti sitten jossain vaiheessa heräsi siihen päivään ja yritti saada poikia mukaan lahjan tuontiin. Yleensä meillä ei siis ole mitään hienouksia ja lahjoja, mutta nyt oli semmoinen hankittu. Oikein mainitsin jossain vaiheessa aiemmin viikolla, että semmoinen nelikiloinen kahvakuula olisi kiva. 

Sain suhteellisen kookkaan paketin sitten syliini siihen sängylle. Paketti oli kääräisty oikein paperiin. Jouluiseen semmoiseen, koska tavallinen lahjapaperi oli loppunut. Arvelin heti tietäväni mitä paketti sisälstää ja hieman heiluttelinkin sitä. Kovin erikoisesti sisällä oleva esine liikkui, mutta luotin siihen, että kerrankin oli toteutettu äidin toive. Avasin pakettia kaikessa rauhassa, kunnes tuli h-hetki. Ja paketista ilmaantui... KIVI! Iso, noin nelikiloinen kivi. Siinäpä oli äidille kahvakuulaa kerrakseen! Ihan omasta pihasta otettu kivi. Kyllä minä nauroin! joku muu olisi voinut suuttua, kun noin tehdään pilkkaa (etenkin kun sain sen oikeankin kahvakuulan), mutta minä nauroin! Paras äitienpäivälahja ikinä!!! 

No, päivä meni siinä entisillä uomillaan edeten. Iltasella paikalle saapui muutama kylän poika ja esikoisemme alkoi siirtää sitä vaikeimmin siirrettävää varaosa-autoaan pihasta pois. Toinen varaosa-auto käyntiin ja vetoautoksi. Helppoa ei ole siirtää autoa, jonka pyörät eivät pyöri ja sojottavat muutenkin mihin sattuu.

Aikansa pojat siinä touhasivat ja homma näytti sujuvan kuin tanssi liian pienillä tanssikengillä, mutta edeten kuitenkin päämääräänsä. Vielä oli muutama tunti jäljellä äitienpäivää, kun neiti kävi ulko-ovella huutamassa, että takamarkillamme palaa. No, minä sitä ihmettelin muutaman hetken (mitä tahansa voi tietysti odottaa, etenkin sen kivi-lahjani saannin jälkeen), kunnes oivalsin, että siellä voi oikeasti olla hätä. 

Kumpparit jalkaan, ulos ja toteamus, että vesisankoja jo juoksutetaan takamarkille. Menin ladon läpi katsomaan ja totesin ennen perille pääsyä, että vetoauton konepelli oli auki ja sieltä löi lieskaa. Eipä siinä kauaa mennyt, kun koko auto oli tulessa. Soitto hätäkeskuskeen (oli muuten elämäni ensimmäinen kerta) ja palokunnan pyytäminen paikalle.

Täytyy myöntää, että paikallistuntemuksesta taisi olla apua, kun kylän VPK:n autot huristelivat pihaamme. Kumpikin tuli eri reittiä, eivätkä meinanneetkaan ajaa tienristeyksestä ohi. Palomestari ja varsinaisen palokunnan yksikkö puolestaan ajoivat tienhaaramme ohi.

Autopalo saatiin sammutettua ja varmisteltiin vielä, ettei palo pääse leviämään läheiseen latorakennukseen. Palomestari hieman haastatteli esikoistamme, koskien auton omistusta yms. Meille jäi sitten huoleksemme vielä tarkkailla, ettei tule mitään jälkipaloa. Totesin vain jälkeenpäin, ettei poikien neidille järjestämät kuumat sokkotreffit palomiesten kanssa lyöneet oikein leiville, palomiehet kun olivat liian lihavia, vanhoja tai muuten vain varattuja....

Koska olin menossa tuuraajaksi, ei minulla ollut työpaikkaan avainta. Näin sisällä siivoajan ja koputin ulko-oveen. Siinä vaiheessa, kun hän tuli avaamaan oven minulle, tervehdin aiemmasta vihanpuhkumisesta huolimatta hymyillen ja sanomalla iloisesti "huomenta". 

Koska olen itsekin tehny palkallista siivoustyötä, minun on helppo asemoitua siivoajan osaan. Jotkut ihmiset eivät ole huomaavinaankaan kyseessä olevaa työntekijää, vaikka olisivat yli kävelemässä. Joidenkin asennoituminen puolestaan on, että siivoaja on pohjasakkaa ja hänelle sopii puhua siihen malliin. Itse tiedän, että siivoajakin on ihminen ja voi jopa nauttia työstään. Ja siivoajalla on tunteet siinä missä muillakin. Siksi en ylenkatso siivoajaa vaan tervehdin häntä kuin muidenkin alojen työntekijöitä.

Taisi siivoajallakin olla ankea aamu, kun hän heti iloissaan tervehdysestäni kehui, että on kiva kun tervehditään iloisesti. Hänen kommentillaan oli itseeni myös piristävä vaikutus. Harmini aihe väistyi, en enää puhkunut vihaa ja myhäilin ainakin puoli päivää siivoajan sanoille. Hän teki minut todella iloiseksi ja pelasti päiväni.

Yksi pieni ele, yksi pieni sana, tapa miten kohtaat toisen ihmisen, saattaa pelastaa päiväsi tai kohtaamasi ihmisen päivän. Tähän olen pyrkinyt, etten ylenkatso toista hänen ammattinsa taikka vaatetuksensa perusteella. Ulkoinen poikkeavuus toisessa ihmisessä saattaa joskus hämmentää, mutta pyrin kohtelemaan häntä kuin ketä muuta tahansa. Miksi näin? Koska olen itse ollut joskus syrjitty, kiusattu ja huomiotta jätetty. Koska minulla on vammainen sukulainen. Koska lapsellani on karsastava silmä. ... Koska se yksi pieni ystävällinen huomiointi auttaa oikeasti.

Vaikka minulla oli hyvä suunnitelma alkuvuodesta, niin se ei ihan toteutunut. Kaikkeen tähän on pitkälti syynä raha. Tai oikeasti sen puute. Aina kun luulee saavansa jotain hankintoja tehtyä juhlia taikka remonttia varten, tulee jokin muu pakollinen menoerä esteeksi. Ja mitä tulee leipomuksiin, niin pakastimeni on ihan täynnä. Ei sinne mahdu uusia juttuja ja aina on olemassa sekin vaara, että talon miesväki käy syömässä meidän tarjoilut.

Päätin, että näemme vaikka nälkää pari kuukautta, mutta jotain pitää saada aikaan. Äidiltäni sain myös hieman rahaa lainaan, että voin tehdä remonttihankintoja. Nyt on kahden huoneen sähkövedot uusittu, että voidaan asentaa uusi sisäkatto. Tätä remonttia on tehtykin viimeiset kymmenisen vuotta.

Katselin netistä hieman puutavaran hintoja. Osa puutavarayrittäjistä ei edes maininnut sivuillaan hintoja, joten ei muuta kuin soittamaan. Soitto kannatti, koska heti säästyi 40 € erääseen B:llä alkavaan liikkeeseen verrattuna. Ja tuossa lastissa oli koolauspuut, katto- ja jalkalistat. Etenkin kattolistojen hinnassa ero oli huomattava ja sain ne vielä leveämpänä, kuin toisen liikkeen edullisimmat listat olisivat olleet. Kattopanelit ovat odottaneet ulkovarastossa jo useamman vuoden. Toivon, että ne ovat kuitenkin vielä käyttökelpoisia, koska uudestaan ostettuna tarvittava määrä maksaa kuitenkin satasia. Hukkaan heitettyä rahaa, ellei pysty jo hankittua tavaraa käyttämään.

Olin jo valmiiksi kiukkuinen ja kauhuissani rahanmenosta, kun huomasin, että auto pitää katsastaa ihan nyt heti. Tiedossa on, että jarrut vaativat remontointia ja varmaan jotain muutakin vikaa saattaa löytyä. Olin jo valmistautunut siihen, että vikalista tulee ja kuukauden päästä mennään uusintakatsastukseen. Mutta yllätys! Kyllä helpotti, kun menikin katsastuksesta läpi! Huojensi siinä mielessä, ettei tarvitse ihan heti olla ostamassa niitä uusia osia. Vaikka itseltä löytyy korjaustaitoinen ihminen, niin nuo osat maksaa silti välillä ihan liikaa meikäläisen lompakolle. Pitää rempata autoa sitten kesällä, kun on juhlat juhlittu.

Tilasin eräästä isosta rakennusalan liikkeestä tavaraa, kun vaikutti siltä, että saan huokeammalla sieltä kuin lähialueen kivijalkakaupoista. Toimituskuluineen tilatut tavarat tulivatkin hieman huokeammiksi. Ehkäpä, jos olisi pystynyt muutaman tuotteen vielä lisäämään tilaukseen, olisin säästänyt suhteessa enemmän. 

Eilen kävin tulevan ylioppilaan kanssa ostamassa hänelle yo-lakin. Hän oli saanut vihiä, että nyt oli jokin edullinen tarjous. No ei muuta kuin etsimään tuota tarjousta, joka löytyi vähän kuin salaisesta paikasta kyseisen kaupan hyllyltä. Ei ollut näkyviä mainoksia, että nyt saat 20 € halvemmalla, kun heti ostat. Tottahan tuo piti sitten ostaa, koska tarjous oli hyvä. Jos hän olisi tilannut netin kautta omalla maakuntavuorituksella olevan lakin, olisi se puolestaan tullut toimituskuluineen kalliimmaksi, mutta toisaalta halvemmaksi kuin normaalihinnalla tuossa kaupassa myytävä lakki.

Kysyin myös yhdestä koruliikkeestä äidinlyyraa. Heillä ei ollut varastossa yhtään ja koska on vasta huhtikuu, niin ei uusiakaan ole vielä tullut. Tiedustelin hintaa ja myyjä kehui, että yleensä ovat maksaneet noin kolmenkymppiä. Tänään kävin eräässä toisessa liikkeessä tässä lähistöllä ja heillä oli muutama kappale varastossa. Lähtöhinta oli kympin vähemmän edelliseen liikkeeseen verrattuna ja sain siihen vielä jonkin kampanja-alennuksen, joka heillä sattu juuri nyt olemaan. Vaikka raha onkin tiukassa, ostin lyyran, koska ostettava se on ja hinta oli edullinen.

Tosin tuota säästöä varjosti hieman se, että katon koolauspuiden kiinnittämiseen ostamamme ruuvit maksoivat aivan liikaa. Toisesta kaupasta nuo kiloruuvit olisi eilisellä reissulla saanut halvemmalla. Mutta kun en tiennyt vielä oikeaa mittaa ja ajattelin tämän toisen kaupan myyvän hyvin samalla hinnalla, niin jätin ostamatta. Nyt ei kuitenkaan kannattanut lähteä kauemmaksi kauppaan vain noiden ruuvien vuoksi. Ostaa sitten seuraavalla kerralla, jos on vielä tarvetta.

Vielä pitäisi ratkaista perheemme vaatetuspuoli. Oma mekkoni on, kuten mainitsin, vielä kankaana. Kudoin kankaan odottaessani tätä tulevaa juhlasankaritarta, eli kankaalla on eräänlainen symbolinen arvo. Minun piti tehdä siitä jo aiemmin erääseen juhlatilaisuuteen valmis mekko, mutta se jäi erinäisistä syistä. Toivottavasti ostamani vuorikangas on vielä tallella, muuten joudun siihenkin laittamaan euroja.

Toivon, että isoille pojille ja miehelleni muutama vuosi sitten ostetut puvut mahtuvat vielä heille. Nuorin poika saa tuttavan pojan puvun, joka istuu hänelle kuin nenä niskaan. Tein ystävälleni töitä sen puvun edestä. Toista on tämän tulevan ylioppilaan mekko. Sitä on etsitty netistä ja kivijalkakaupoista, mutta mitään ei tunnu löytyvän. Ja jos löytyykin, hinta tulee esteeksi. Tai jos malli ja hinta ovat oikeat, niin väri tai materiaali ovat väärät. Tai sitten ei löydy oikeaa kokoa. Ja kunhan se oikea mekko vihdoin löytyy, alkaa kenkien metsästys...

Hyvin menestyvä siskoni on sanonut aikoinaan, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Tietyissä asioissa tämä pätee, mutta kyllä joskus hintavertailu on paikallaan. Välttämättä aina se halpakaan vaihtoehto ei ole huono ja kallis voi hajota samalla tavalla kuin halpa. Seuraava pohdinta onkin, kannattaako pojan tablettipuhelimeen vaihtaa näyttöä, kun hinta vaihdolle on yli puolet laitteen hankintahinnasta...

Mutta vaikka toisinaan huomaan pettyneeni elämääni, en kuitenkaan olisi valmis luopumaan kaikista tehdyistä valinnoistani. En halua jossitella valintojeni perään, mutta joskus tulee vain mieleen, että mitäpä jos... Saahan sitä leikitellä ajatuksella? Täytyy kuitenkin myöntää, että koko elämäni ei ole yhtä pettymystä täynnä, vaan mukaan mahtuu hyviäkin asioita.

Täytyy pyrkiä muuttamaan elämänsä suuntaa siinä vaiheessa, kun huomaa ajautuneensa pettymyksen umpikujaan. Mutta miten sen teet? Kyllä, tiedän muutamankin hyvän niksin, kuten että mene töihin taikka ota ero taikka muuta toiselle paikkakunnalle... Niin helppoa sanoa, mutta toteutus onkin toista. 

Huomaan, että ennen niin positiivisesta ja unelmoivasta minästä on tullut jokseenkin pessimistinen kyynikko. Ainakin tietyissä asioissa. Joissain asioissa puolestaan olen vain tylsän realistinen. Tai ainakin kuvittelen olevani. Tapan siis muidenkin haaveet ja innostuksen aiheet. Omia haavekuvia ei enää ole, koska ilman lottovoittoa ei haaveistani tule totta ja lottovoitosta on turha haaveilla, koska en malta ostaa lottokuponkia.

On kuitenkin yksi asia, missä en halua olla jarruna toisen haaveissa. Lasteni tulevaisuus. Haluan tukea heitä valinnoissaan mahdollisimman paljon ja näyttää, miten hyväksyn ne. Tietenkin epärealistisissa tilanteissa pyrin keskustelemaan aiheesta. Joskus se on helppoa, joskus vaikeaa. Etenkin pojat ottavat helposti välinpitämättömän asenteen ja mieluiten vetäytyvät sivuun kekustelusta. Liekö sitten pojille ominaista vai isältään opittu toimintamalli? 

Monesti myös äitini kanssa käydyissä keskusteluissa negatiivinen asenne nousee päälle. Yritän selittää tilannetta realismilla, mutta onko se sittenkin kyynisyyttä. Osa keskusteluista on kuitenkin sellaisesta aiheesta, että tiedän äitini neuvot oikeaksi. Mutta silti pitää vastustaa. Osaksi syy on siinä, että olen väsynyt jatkuvaan painostukseen tietyissä asioissa. Osaksi syynä on äitini peräänantamattomuus, koska hän ei halua ymmärtää toista näkökulmaa asioista. Osasyy on siinä, että perheen nuorimpana ja ilman päivätyötä arvostukseni ei ole huipussaan. Vaikka sanon saman asian kuin joku "arvostetumpi" henkilö, minun sanaani pitää epäillä. Silti minulta odotetaan asioita, jotka pitäisi toteutua käden käänteessä. 

Silti, vaikka välillä vaivun näiden ajatusten myötä pieneen itsesääliin, en silti koe että minnulla olisi huono itsetunto. Vahvakin ihminen saa joskus märehtiä vain omaa kurjuuttaan. Se on vähän kuin ilmapiiriä puhdistava kunnon riita. Siten pystyy näkemään myös ne valoisat asiat omassa elämässään ja jaksaa taas jatkaa eteenpäin pystyssä päin.  

Ensin se oli vain satunnaista, viikonloppuisin baarissa käyntiä. Kyllähän minua suututti, kun itse olin kotona pienten lasten kanssa miehen ollessa viihteellä. Mutta oli minullakin huvini, lähdin päivisin lasten kanssa lapsiperheellisten ystävieni luokse mieheni ollessa töissä. Ja hyvin hän työnsä hoitikin. Kunnes tuli ensimmäinen lomautus ja kierre oli selvä. Vaikka hän pääsikin takaisin työhönsä, niin sitäkään ei kauaa kestänyt, kun taas tuli lomautus ja loppujen lopuksi irtisanominen. Syynä tuotannollistaloudelliset seikat. Osasin toisaalta myös aavistaa näin käyvän, koska mieheni oli toisinaan liian aamu-uninen lähteäkseen töihin. Vaikka hän aamun tunnit korvasikin olemalla myöhempään töissä, ei se mielestäni ollut oikein. Iltavuorojen kanssa sitävastoin ei ollut ongelmia.

Lopputilin saatuaan, mieheni ei ole ollut aktiivinen työnhakija. Tutunkauppaa hän pääsi toisen alan töihin, mutta loppujen lopuksi sieltäkin vähennettiin tunteja. Ja mikä pahinta, alkoholin käyttö vaikutti omalta osaltaan senkin työn menetykseen. Ei suoranaisesti siten, että olisi työaikana kaatanut oluttölkkejä kurkusta alas, vaan hän teki virheen viikonlopun iltatyössään ja menetti melko paljon. Varoitin häntä jo aiemmin muutamaankin otteeseen, että hyvä ei seuraa. Mutta milläs pohjalainen jääräpää mies voisi yhtä akkaa uskoa. 

Onko mieheni sitten kuin isäni? Ei. Vaikka molemmat ovat alkoholisteja, eroja löytyy. Isäni oli se, joka hoiti perheen talouden. Toisin sanoen maksoi laskut ja teki kaiken paperityön. Maatalousyrittäjinä vanhemmillani oli velkaa ajoittain paljonkin ja tila kehittyi. Silti talous kesti isäni ryyppyputket. Kaikki kunnia hänelle, että ei tehnyt sitä klassista virhettä, minkä moni muu olisi tehnyt: tila ei mennyt konkurssiin. Meillä lapsilla pysyi katto pään päällä. Toisin on mieheni laita. Jos hän saisi hoitaa talouden, ei laskut tulisi maksettua ja kaikki raha menisi kurkusta alas. Siksi minua suututtaakin äärettömästi, kun etusijaksi on etenkin viimeaikoina noussut se, että rahaa on kyllä kaljasalkkuun, mutta ei johonkin lasten tarpeisiin. Ei sillä, pidän itse huolen siitä, että lapset saavat välttämättömimmän ja välillä vähän muutakin. Ja ennen kaikkea pidän huolen siitä, että laskut tulevat maksetuiksi. Jo varhaisessa vaiheessa tein selväksi, että laskut ensin, sitten vasta muut ja lapsilla pitää pysyä katto pään päällä.

Isäni oli alkoholismistaan huolimatta myös kova tekemään töitä. Hän kyllä rakensi ja oli koko ajan tietoinen siitä, mitä pitäisi talossa taikka ulkorakennuksissa korjata ja kehittää. Hänellä oli suhteita miehiin, jotka tulivat kökkätyöläisinä auttamaan rakentamisessa. Mieheni taas tekee, kun itse laitan jotain alulle. Mutta hän tarvitsee myös hyvän apumiehen, sellaisen, joka tietää mistä on kyse ja vie projektia eteenpäin. Siksi meillä onkin suurin osa projekteista aikomusasteella. Yksin kun en enää jaksa viedä kaikkea eteenpäin. Ja vaikka jaksaisinkin, niin rahat eivät riitä. Ei ainakaan, jos pitää vielä ylimääräiselle työmiehelle maksaa. Ja mikäli projektit olisivat mieheni tekemisen varassa, niin siitä ei tulisi kuin sutta ja sekundaa, kun janoon pitää ottaa muutama välihuikka, että työ sujuisi jouhevammin. 

Vanhempani eivät eronneet. Ei, vaikka siskoni kovasti äitiäni yllytti. Tuskin siitä olisi tullutkaan mitään, koska äidilläni  ei ollut koulutusta ja maatalous oli hänen elämänsä. Eikä hänestä olisi ollut vieraan töihin. Mietin itsekin välillä, että ero voisi nyt olla kohdallani ratkaisu. Se ei ollut minulle ongelmien ratkaisu vielä parikymmetä vuotta sitten, vaikka mieheni jokaisen riidan aikana veti esiin "erokortin". Tuon "kortin" käyttö loppui siihen, kun itse sanelin ehdot, miten asiat hoidetaan, mikäli hän haluaa erota. Oikeastaan uhka siitä, että hän joutuu lähtemään yhteisestä kodistamme, on hieman hillinnyt hänen tulisuuttaan emmekä ole pahemmin enää riidelleet.

On kuitenkin harmi lasten kannalta, että ero ei tule kysymykseen. Syy on yksinkertaisesti taloudellinen. Kyllähän mieheni omalla tavallaan välittää lapsistaan. Hänen huolensa on suuri, jos lapsi joutuu sairaalaan vaikka vain umpisuolileikkaukseen, kun itse en puolestani osaa murehtia. Johtuneeko sitten siitä, että olen itsekin ollut erilaisissa operaatioissa ja aina ollut saattelemassa lapset leikkaussaliin.

Alkoholismi on kuitenkin ottanut miehessäni niin suuren vallan, että hän ei pysty sitä vastustamaan, jos vain rahaa löytyy. Ja aina on hyvä syy hakea se kaljasalkku: iloon taikka ketutukseen. Ei siinä auta lastenkaan paheksuvat kommentit, kun takaraivossa jyskyttää pakottava tarve saada tuota ihanaa juomaa, jolla todellisuus saadaan toisenlaiseksi. Ja kun tarve on kovinkin pakottava, mutta rahaa ei juuri ole, niin ei haittaa vaikka joisi "vahingossa" vaikka oman pojan oluet. Miksi on jemmannut ne tulevaisuutta varten, pilalle vain menevät.

Koska olen alkoholistin lapsi, myös minulla on riski tulla alkoholistiksi. Olen kuitenkin tietoinen tästä ja siksi pyrkinyt välttämään toimintamallia, mikä ajaisi minut helpostikin kierteeseen. Olen todennut, että saan itseni riippuvaiseksi erilaisista epäterveellisistä ruoka-aineista. Mutta myös aktiivisella kieltäytymisellä olen päässyt eroon epäterveistä riippuvuuksista. Olen myös lukenut että tietyissä elintarvikkeissa on lisäaineita, jotka aiheuttavat aivoihin tunteen, että tuotetta on saatava, mutta voi se johtua riippuvuusgeenistäkin. Mielihyvästähän alkoholismissakin on kyse. Saat jonkinlaista mielihyvää, kun juot ketutukseen ja asiat saavat uuden perspektiivin. Saat myös tuplasti mielihyvää, kun onnitumisen jälkeen palkitset itsesi huurteisella. Aivojen mielihyväkeskus nauttii ja vaatii lisää. Mutta joskus on suotava itselleen myös ankeampaakin elämää. Ja mikäli tahdonvoima ei riitä itsensä "kiduttamiseen", on haettava mielihyvää. Ja sen jälkeen tulee morkkis ja siihen on haettava hyvitystä.

Riippuvuuden voi kohdistaa muutenkin kuin alkoholisoitumalla. Huomasin jopa pitäväni liikunnasta, kun joku vuosi sitten kuljin ystäväni kanssa punttisalilla. Tuli tarve päästä sinne edes kerran viikossa ja se oli hauskaa. Ja kun rehki vain itseään varten ja salilla ei ollut kuin muutama ihminen, nautti siitä eri tavalla kuin kouluaikoina, jolloin kaikki liikunta oli pakkopullaa. Tuo hyvä harrastus kuitenkin jäi, kun tuli muut kiireet. Ja minulle tärkeää oli, että sai olla ystävän kanssa, yksin kun en tahdo viitsiä lähteä. Pitäisikin aloittaa jälleen, että ei kroppa menisi kovin velttoon kuntoon.