Ajattelin alkaa jakaa omia ajatuksia arjen haasteista, kun taistelet samanaikaisesti toivottomuutta vastaan ja yrität kuitenkin saada jokapäiväisen leivän pöytään lapsille. Me molemmat vanhemmat olemme työttömiä, taikka itseni luokittelen myös työttömäksi, vaikka teenkin kolme tuntia viikossa palkkatyötä.

Minulla on siis neljä lasta. Tällä hetkellä nuorin on seiskaluokkalainen ja vanhin lähentelee kahtakymmentä. Kolme vanhinta opiskelee ja heistä vain yksi saa tällä hetkellä opintotukea minimimäärän. Vanhimman opinnot hieman venyivät, eikä siksi ole hakenut tukea. Viimeisin opiskelunsa aloittanut on vielä lapsilisän piirissä, mutta ei saa edes koulumatkatukea, koska emme huolineet tukea linja-automatkoihin. Hän kulkee koulussa omalla mopolla.

Lähdin aikoinani lukion jälkeen opiskelemaan toiselle paikkakunnalle opistoasteen opintoja. Opiskeluaikanani törmäsin mieheeni ja lyhyen seurustelun perästä menimme kihloihin. Pian huomasin odottavani myös lasta. Olin optimistinen pärjäämisen suhteen, vaikka omat vanhempani murehtivat ja olivat melkein valmiita ottamaan lapsen kasvatettavakseen iästään huolimatta. Pärjäsimme kuitenkin niin hyvin kuin niillä tuloilla oli mahdollista. Paljon auttoi se, että sukulaiset lahjoittivat käytettyjä vauvalle tarpeellisia tavaroita.

Toinen lapsemme syntyi, kun minulla oli vielä muutama kurssi sekä päättötyö suorittamatta opinahjossani. Valmistuin tavoiteajasta kaksi kuukautta jäljessä esikoiseni ollessa kaksivuotias ja toisen lapsen ollessa noin puolivuotias. Totesin valmistuttuani, että valmistuin työttömäksi ja minun on hankittava uusi koulutus eri alalta. Olin tuossa vaiheessa kuitenkin loppuun palanut, eikä minua kiinnostanut lähteä etsimään töitä taikka uutta koulutusta. Katsoin viisaammaksi jäädä kotiin kasvattamaan lapsiamme. Miehenikin oli saanut töitä, joten taloudellisesti pärjäsimme nipin napin.

Perheemme kasvoi vielä kolmannella lapsella, joka oli eri luokkaa kuin isommat sisaruksensa. Kun aiemmin oli selkeä kolmen tunnin rytmi ja yöt nukuttiin yhtä soittoa, niin tämä huuteli tunnin välein ja aiheutti minussa masennuksen, jonka olen myöhemmin itse oivaltanut. Masennusta pahensi se, että kaupassa minun oli tarkkaan mietittävä mitä tähdellistä minä saan sillä rahalla, mitä kulloinkin sattui lompakossa olemaan. Asiat oli laitettava todellakin tärkeysjärjestykseen.

Viimeinen lapsemme syntyi kolme vuotta edellisen jälkeen. Vanhin oli kuusivuotias. Koska emme halunneet lopun ikäämme asua kerrostalossa, päätimme alkaa säästämään omaa taloa varten. Äitini mielestä meidän olisi pitänyt rakentaa, mutta laskin, että meidän tuloilla ja mieheni kaksivuorotyöllä ei rakenneta kuin leikkimökki. No saimme käsirahan verran säästettyä, asumalla vanhempieni kanssa samassa talossa. Ahdastahan meillä oli, mutta melko hyvin sovittiin. Myöhemmin sitten ostimme samaisen talon ja lapset saivat muuttaa yläkertaan.

Oman talon omistamisessa ei ole mitään muuta hyvää, kuin se että pankin kanssa voi sovitella lainoja, jos niikseen sattuu. Mieheni ei ole mikään talonmies, joten minulle lankeaa nekin hommat. Ei siin mitään, olen monipuolinen ja ensialkuun tykkäsinkin tehdä remonttia. Nykyään vain into on mennyt, kun projektit tahtovat venyä rahanpuutteessa. 

Pääsin yliopistoon opiskelemaan, kun nuorin oli kaksivuotias. Opinnot venyivät hieman, koska selkäni petti välilevynpullistuman vuoksi ja jouduin vuoteen omaksi kuudeksi viikoksi. Minua ei kuitenkaan leikattu sillä kertaa, koska ortopedin mielestä olin kuntoutunut hyvin. Valmistuin ja aloin toiveikkaasti hakea työpaikkoja. Toiveikkaana myös odotin, että paljon puhutut suuret ikäluokat siirtyisivät eläkkeelle ja minulle avautuisi mahdollisuus kantaa korteni kekoon tämän yhteiskunnan hyväksi. Toisin kävi. Tehtiin eläkeuudistus. Samalla suuret firmat laittoivat satamäärin ihmisiä kortistoon. Myös mieheni joutui työttömäksi. Ensin lomautuksen kautta ja loppujen lopuksi irtisanottiin yrityskauppojen yhteydessä. Mieheni sai kuitenkin vuodeksi töitä vartiointialalta, mutta joutui sieltäkin töiden vähentyessä työttömäksi. Itse olen tehnyt osa-aikaisia töitä valmistumisestani lähtien. Sillä tiellä tässä ollaan ja yritetään selviytyä arjesta, jossa pienikin raha on iso.

(Ja se minun välilevynpullistumani vei leikkauspöydälle pari vuotta sen jälkeen, kun olin saanut "terveen paperit". Mutta se onkin oma selviytymistarinansa.)