Kaikki kouluikäisten vanhemmat varmaan tietävät wilman? Tuon mainion järjestelmän, jolla voidaan helposti pitää yhteyttä kodin ja koulun välillä. Ennen tuon asian ajoi reissuvihko. 

Minulle on tullut todellinen kammo koko wilmaa kohtaan. Minulle tulee sähköpostiin ilmoitus saapuneista viesteistä ja saan siten jo esimakua saapuneen viestin sisällöstä. Jo pelkkä otsikon lukeminen voi nimittäin antaa kuvan, että taas jotain negatiivista, vaikka aina ei näin olisikaan. Ei tee mieli mennä lukemaan viestiä, kun odottaa sitä pahinta.

Miksi minulla on kammo tätä viestittelyä kohtaan? Syy on yksinkertainen. Nuorimmaiseni on aina ollut voimakastahtoinen ja hieman omapäinenkin lapsi ja välillä käyttytynyt erittäin ajattelemattomasti. Tätä on tapahtunut siitä saakka, kun hän on ollut hoidossa, eli ei mitään uutta minulle. Yleensä pahin tällainen "käytöshäiriökausi" on sijoittunut ajankohtaan, kun kolme vuotta vanhempi veli on siirtynyt seuravalle asteelle (hoidosta kouluun, ala-asteelta yläasteelle jne.) ja nuorin on jäänyt "ilman kontrollia". Perusluonteeltaanhan hän kuitenkin on fiksu ja ymmärtää hölmöilleensä.

Erittäin vaikea vuosi meillä oli tämän pojan kanssa, kun hän oli neljännellä luokalla. Isoveli oli siirtynyt yläasteelle. Ja äiti, eli minä, joutui sinä syksynä selkäleikkaukseen pahan välilevynpullistuman vuoksi. Toisista huolta pitävän luonteen omaavana, pojalla oli varmaan kova murhe äidin toipumisesta, vaikka ei tätä koskaan ilmaissutkaan. Isän vastuunotto ei myöskään olllut täydellisimmästä päästä. Koulussakin oli uudet tuulet, kun tälle luokalle osui viisi eri opettajaa eri aineisiin. Osa oli toki ennestään tuttuja ainakin koulun käytävältä, mutta yksi uusi kasvo koko koulussa sai pojan pakan sekaisin.

Tämä kyseinen nuori opettaja opetti pojalleni kahta ainetta. Kummassakaan aineessa hän ei saanut poikaa kiinnostumaan oppitunneista. Poika hölmöili ja sai jopa luokkakaverit karttamaan itseään. Jopa kylällä taidettiin tuntea meidän poika huonkäytöksisenä. Koko alkusyksy oli sellaista, että minulle tuli tunne, ettei yksikään opettaja näe meidän pojassa positiivisia puolia ja pyri saamaan niitä esille. Ja kaikkein eniten tähän syyllistyi tämä yksi opettaja.

Kävimme etenkin hänen kanssaan monet Wilma-keskustelut. Keskustelua syntyi niin paljon, että kun keräsin muutaman kuukauden ajalta molempien viestit yhteen, niitä tulostui 15 sivua! Ja keskeisin sisältö viesteissä oli, kun opettaja syytti poikaani huonosta käytöksestä ja minä puolestani yritin nähdä syitä miksi näin on tunnustaen kuitenkin poikani puutteet ja kyvyt huonoon käytökseen. Yritin koko ajan olla äiti, joka pyrkii selvittämään perimmäisen syyn huonolle käytökselle, enkä kieltnyt etteikö poikani osaisi toimia huonosti. Esitin opettajalle myös, että jospa henkilökemiat eivät kohtaa tämän oppilaan kohdalla. En kuitenkaan saanut vastakaikua omille ajatuksilleni.

Tilanne jatkui pahana, kunnes se räjähti käsiin. Olin vielä toipilas selkäleikkauksen jälkeen, kun minulle soitettiin, että pitäisi kiireesti mennä koululle. Kun saavuin paikalle, oli poikani painettuna koulun käytävälle kolmen opettajan voimin. Yksi piti jaloista, yksi käsistä ja yksi hartioista. Poikani uhkaavan käytöksen vuoksi oli tähän tilanteeseen jouduttu. Tilanne oli lyhykäisyydessään mennyt siten, että poika oli suuttunut tunnin loputtua opettajalle jostain asiasta, kiukuissaan aikonut lähteä koulusta välitunnin alkaessa, jolloin yksi opettaja oli asettunut hänen tielleen. Hän oli pyrkinyt ohittamaan opettajan pökäten samalla ovea, joka oli osunut opettajaa käteen ja opettaja oli ottanut pojastani kiinni. Koska poika oli alkanut rimpuilla itseään irti, oli opettaja saanut apuvoimia ja hänet oli taltutettu liikkumattomaksi kovalle lattialle.

Ja tämän johdosta johtava opettaja kysyi minulta, että otanko minä yhteyttä johonkin tahoon vai ottaako hän. Totesin ottavani itse yhteyttä asiantuntijoihin. Hän olisi varmaan lähettänyt meidät sosiaalitoimen asiakkaiksi, mutta minä soitin perheneuvolaan. Paikka oli tuttu jo ennestään, kun vanhempi lapsemme testattiin siellä lukivaikeuden vuoksi.

Perheneuvolan istunnossa minulle sitten selvisi muutama asia. Tapahtumaa ei purettu opettajien ja poikani kesken jälkeenpäin koulussa. Johtavan opettajan olisi myös pitänyt tehdä tapahtuneesta ilmoitus esimiehelleen koulutoimenjohtajalle. Missään vaiheessa opettajat eivät tuoneet esiin minulle sitä, olisiko asiat voinut pojan kohdalla viedä toisin. Perheterapeutti piti kiinnipitoa toimenpiteenä, jota voi nähdä vain äärimmäisissä tapauksissa suljetulla osastolla. Itse olin sitä mieltä, että poikani olisi varmaan rauhoittunut viimeistään siinä vaiheessa, kun olisi päässyt polkupyöränsä luo.

No, koska aloimme selvitellä pojan käytöksen syitä perheneuvolassa, tyyntyi wilma-viestittelykin jonkun verran. Mutta sellaiset "traumat" minulle itselle jäi, että ajattelen aina ensimmäisenä niitä negatiivisia yhteydenottoja, kun wilma-viestistä on tullut sähköpostiini ilmoitus. 

Nyt kun poika on ensimmäistä vuottaan yläasteella, on meno taas railakasta. Wilma-viestejä on tullut muutamalta opettajalta ja tuntimerkinnöissä on lisää. Ja vaikka siellä on niitä positiivisia merkintöjä mukana, niin negatiiviset pomppii silmille. 

Minkäs minä pojan käytökselle mahdan. Ollaan keskusteltu monet kerrat, että voisi hieman kontrolloida itseään. Suuresti minua ihmetyttää kuitenkin opettajien suhtautuminen. Kaikkien oppilaiden tulisi käyttäytyä saman kaavan mukaisesti. Kaikkien oppilaiden pitäisi hallita tunteensa ja käyttäytymisensä jo ennen kouluun siirtymistä. Yksilöllisyyttä ja omaa persoonaa ei haluta nähdä ja tukea, siis niitä positiivisia piirteitä. Jos esitän jotain tämänkaltaista argumenttia, on vatsaus, että kaikkien oppilaiden on toteltava ja oltava sääntöjen mukaisesti, ketään ei voi jättää ojentamasta vain siksi, että vanhempi haluaa näin. Mutta kun kyse ei ole siitä, saako oppilas tehdä oman pään mukaan. Vaan kyse on siitä, miten oppilaalle asia esitetään ja reagoitava siihen miten tämä vastaanottaa ojentamisen. Jos yksi keino ei toimi, voi koittaa toista keinoa. Joku uskoo kerrasta, joku kolmannesta ja joku taas ei usko hyvällä eikä pahalla. Mutta pahin, mitä itse olen kokenut nuorten karttavan, on nalkuttaminen. Joskus tepsivin tapa on asiallien keskustelu aiheesta siten, että oppilasta ei syytetä. 

Palaan vielä tuohon rankkaan vuoteen pokani kanssa. Kävimme perheterapeutin kanssa keskusteluja kevätkaudella. Niitä olisi jatkettu vielä pidempään, mutta poikani kieltäytyi enää lähtemästä tapaamiseen. Hän kuitenkin lähetti koulussa tekemänsä ystävänpäiväriipuksen perheterapeutille. Hän oli erittäin otettu tästä eleestä. Miksi poikani ei enää halunnut jatkaa tapaamisia, oli se että hän näki turhauttavana ne jatkuvat keskustelut, kun ne eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään. 

Kävin myös itse poikani kanssa keskusteluja joka ilta koko vuoden ajan. Poikani halusi nukkumaan mennessään, että jään hänen kanssaan keskustelemaan. Ja mehän puhuttiin kiusaamisesta, miten itse voi suhtautua erilaisiin asioihin, päivän tapahtumista, vaikeista asioista, oikeasta ja väärästä. Vaikeinta minulle oli kuitenkin kuulla, kun poikani muutaman kerran puhui itsemurhasta. Siitä, että häntä ei tarvita täällä. On rankkaa saada pojan itsetunto nostettua pohjamudista, kun puheet alkavat olla tuota luokkaa. Tuo viesti kosketti minua niin, että vieläkin nousee kyyneleet silmiin. Sitä ei varmaan kukaan ymmärrä, miten kovan työn sain tehdä, saadakseni poikani itsetuntoa kohotettua aina niiden takapakkien jälkeen, kun koulumaailmasta oli taas tullut p..aa niskaan.

Tuo vuosi lopetti poikani lapsuuden. Kun isommille sisaruksilleen sai antaa iltapusun vielä kuudennella luokalla, hän päätti, että ei hyväksy enää hellyydenosoituksia.

Ja kaikki tämä vain siksi, että tämä yksi opettaja ei osannut joustaa, vaan oppilaan olisi pitänyt osata joustaa. Onneksi pojan omaopettaja totesi tämän seikan viimeisessä vanhempainvartissa. Mutta kuitenkin vasta kaksi vuotta liian myöhään.

Niin ja se wilma. Erinomainen yhteydenpitoväline, oikein käytettynä.