Reilu kuukausi sitten kävi se, mitä ei ennemmin meidän perheessä ole sattunut. Kuopuksen käsi jouduttiin kipsaamaan. Eipä ole ollut kipseille tarvetta aiemmin, vaikka esikoinen veti niskoilleen mopon sarvien yli ja keskimmäinen poika on mopoillut polvensa puhki muutamankin kerran. Ja satuttihan tyttökin ranteessa ajaessaan soratien kurvissa metsähallituksen puolelle, kun vastaantuleva auto ajoi liian lujaa ja leviää.

Poika oli lähtenyt koulusta hieman liian vauhdikkaasti todeten, että ulko-ovi olikin lukossa. Se viereinen olisi ollut auki. No käsi jäi sinne kahvan taakse jotenkin hassusti ja muljahti ranteesta. Onneksi olin viereisessä nuorisotalossa tekemässä tuurausta ja vuoroni oli päättymäisillään, kun poika opettajan saattelemana tuli paikallle. Olivat käyneet terkkarilla, joka onneksi ei ollut vielä ehtinyt autolleen ja pois koulun markilta. Terveyskeskuksen röntgen oli myös jo suljettu, joten ei muuta kuin suoraan lähimpään keskussairaalaan ensiapuun.

Onneksi kouluterkkari oli tehnyt lähetteen. Meni nimittäin muutamakin minuutti pelkästään siinä, että ensiavun vastaanottotiskillä ihmettelivät ja etsivät lähetettä. Löytyihän se sieltä, mutta... Löysivät kolmen vuoden takaisen umpisuolilähetteen! Siinä sitten hoitajat ihmettelivät, että mitä minä horisen, kun puhuin tapaturmasta ja niillä oli oletus umpisuolileikkauksesta. No, onneksi asia selvisi ajoissa ja se oikeakin lähete löytyi.

Pästiin sitten operatiivisen odotussaliin ilmoittautumaan hoitajalle. Herttainen, jos näin nyt asian voisi ilmaista, vanhempi mieshoitaja tuli ottamaan paperit. Melko pian hän tuli ilmoittamaan, että päästään röntgeniin. Röntgenin jälkeen kuitenkin saatiin odottaa melkoisen kauan seuraavaa siirtoa. Oli päivysyksessä ruuhkaa, kun muutama muukin potilas oli keksinyt, että viikonloppua vasten olisi nyt hyvä mennä tutkimuksiin. Kaikenkaikkiaan kolme tuntia vierähti ensiavussa. 

Rannemurtuma ja värttinäluun liukuma löytyi. Mutta kirurgi meinasi, että ei tarvitse leikkaussalihoitoa, vaan pelkkä kipsaus voisi riittää. Onneksi noilla meidän lapsilla on vahvat luut! Nuorin on tainnut vain juoda cola-juomaa liikaa, kun sai tuon murtuman.

Noin viikko tapaturmasta oltiin kontrollitarkastuksessa keskussairaalassa. Oltiin päivän viimeiset asiakkaat ja ajat olivat tunnin myöhässä. Sukkakudin olisi ollut hyvää ajanvietettä siinä odotellessa. Lääkäri totesi, että murtumaksi vamma oli "hyvänlaatuinen". Sovittiin sitten, että käydään terveyskeskuksessa vaihdattamassa kipsi, kun keskussairaalasta oli kipsaaja jo lähtenyt. Seuraavana päivänä olisi voinut kyllä mennä suoraan vaihdattamaan keskussairaalaan, mutta lääkäri totesi kuitenkin, että odotusajat voivat olla pitkiä, kun kipsauksia on aika paljon.

Soittelin sitten terveyskeskukseen. Vaan kylläpä sai vääntää rautalangasta hoitajalle, että päästäänkö sinne kipsin vaihtoon vai ei ja missä järjestyksessä hoidetaan eri osiot. Onneksi joku äly sai minut sanomaan, että röntgen pitää ottaa kipsauksen jälkeen, kun hoitaja olisi pistänyt kuviin ennen kipsausta. 

Kipsi vaihtui ongelmitta. Vielä pari viikkoa sitä sai kantaa mukanaan, kunnes koitti se päivä, ett poika pääsi "kahleesta" vapaaksi. Rajoittihan tuo yksikätisenä oleminen elämää jonkin verran. Mutta suhteellisen vähällä pääsi, kun kipsin tarvitsi olla vain neljä viikkoa ja loppuröntgenissä kaikki näytti olevan parhain päin. Poika vain totesi, että olisi tuonkin voinut välttää.