Elämä on pettymyksiä täynnä. Ne on vain kestettävä, käsiteltävä ja jatkettava eteenpäin. Mutta miten siinä tapauksessa, kun huomaat pettyneesi elämääsi? Kun huomaat, että asiat voisivat olla toisin, jos olisi tehnyt toisenlaisia valintoja. Koska sitähän elämä myös on, valintojen tekemistä. Valintojen, jotka ovat joko oikeita tai vääriä, riippuen lopputuloksesta.

Mutta vaikka toisinaan huomaan pettyneeni elämääni, en kuitenkaan olisi valmis luopumaan kaikista tehdyistä valinnoistani. En halua jossitella valintojeni perään, mutta joskus tulee vain mieleen, että mitäpä jos... Saahan sitä leikitellä ajatuksella? Täytyy kuitenkin myöntää, että koko elämäni ei ole yhtä pettymystä täynnä, vaan mukaan mahtuu hyviäkin asioita.

Täytyy pyrkiä muuttamaan elämänsä suuntaa siinä vaiheessa, kun huomaa ajautuneensa pettymyksen umpikujaan. Mutta miten sen teet? Kyllä, tiedän muutamankin hyvän niksin, kuten että mene töihin taikka ota ero taikka muuta toiselle paikkakunnalle... Niin helppoa sanoa, mutta toteutus onkin toista. 

Huomaan, että ennen niin positiivisesta ja unelmoivasta minästä on tullut jokseenkin pessimistinen kyynikko. Ainakin tietyissä asioissa. Joissain asioissa puolestaan olen vain tylsän realistinen. Tai ainakin kuvittelen olevani. Tapan siis muidenkin haaveet ja innostuksen aiheet. Omia haavekuvia ei enää ole, koska ilman lottovoittoa ei haaveistani tule totta ja lottovoitosta on turha haaveilla, koska en malta ostaa lottokuponkia.

On kuitenkin yksi asia, missä en halua olla jarruna toisen haaveissa. Lasteni tulevaisuus. Haluan tukea heitä valinnoissaan mahdollisimman paljon ja näyttää, miten hyväksyn ne. Tietenkin epärealistisissa tilanteissa pyrin keskustelemaan aiheesta. Joskus se on helppoa, joskus vaikeaa. Etenkin pojat ottavat helposti välinpitämättömän asenteen ja mieluiten vetäytyvät sivuun kekustelusta. Liekö sitten pojille ominaista vai isältään opittu toimintamalli? 

Monesti myös äitini kanssa käydyissä keskusteluissa negatiivinen asenne nousee päälle. Yritän selittää tilannetta realismilla, mutta onko se sittenkin kyynisyyttä. Osa keskusteluista on kuitenkin sellaisesta aiheesta, että tiedän äitini neuvot oikeaksi. Mutta silti pitää vastustaa. Osaksi syy on siinä, että olen väsynyt jatkuvaan painostukseen tietyissä asioissa. Osaksi syynä on äitini peräänantamattomuus, koska hän ei halua ymmärtää toista näkökulmaa asioista. Osasyy on siinä, että perheen nuorimpana ja ilman päivätyötä arvostukseni ei ole huipussaan. Vaikka sanon saman asian kuin joku "arvostetumpi" henkilö, minun sanaani pitää epäillä. Silti minulta odotetaan asioita, jotka pitäisi toteutua käden käänteessä. 

Silti, vaikka välillä vaivun näiden ajatusten myötä pieneen itsesääliin, en silti koe että minnulla olisi huono itsetunto. Vahvakin ihminen saa joskus märehtiä vain omaa kurjuuttaan. Se on vähän kuin ilmapiiriä puhdistava kunnon riita. Siten pystyy näkemään myös ne valoisat asiat omassa elämässään ja jaksaa taas jatkaa eteenpäin pystyssä päin.