Tapahtuipa tässä äitienpäivänä...

Kevät tuli sitten vauhdilla ja loppukiireet pihan siistimisessä alkoivat jo hermostuttaa (ne odotetut ylioppilasjuhlat lähestyivät). Etenkin ne, joiden piti homma hoitaa jo syksyllä, eivät osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa asiaa kohtaan. Suunnittelin jo jopa rautaromun kerääjälle soittamista, että olisi saanut napata kyytiinsä pari romuautoa.

Esikoisemme, jonka varaosa-autoa yms. kolesta oli etupiha täynnään, tuli sitten äitienpäiväviikonlopuksi armeijasta käymään. Maanantaina hänen piti palata takaisin armeijan vihreisiin. Odotukseni pihan siistimisen suhteen olivat korkealla, koska hänen viikonloppuvapaansa olivat rajalliset. Seuraavat kaksi viikonloppua kuluivat nimittäin leirien merkeissä.

Odottelin siinä sitten aamusella saavani kahvia, lahjoja ja kortteja sänkyyn, mutta kaikki lapset vetelivät hirsiä isännän lisäksi. No onneksi osaan sen kahvin keittää ihan itsekin, joten ei muuta kuin puuhaan ja sitten takaisin peiton alle ja televisiota katsomaan tuoreen kahvin kera. 

Neiti sitten jossain vaiheessa heräsi siihen päivään ja yritti saada poikia mukaan lahjan tuontiin. Yleensä meillä ei siis ole mitään hienouksia ja lahjoja, mutta nyt oli semmoinen hankittu. Oikein mainitsin jossain vaiheessa aiemmin viikolla, että semmoinen nelikiloinen kahvakuula olisi kiva. 

Sain suhteellisen kookkaan paketin sitten syliini siihen sängylle. Paketti oli kääräisty oikein paperiin. Jouluiseen semmoiseen, koska tavallinen lahjapaperi oli loppunut. Arvelin heti tietäväni mitä paketti sisälstää ja hieman heiluttelinkin sitä. Kovin erikoisesti sisällä oleva esine liikkui, mutta luotin siihen, että kerrankin oli toteutettu äidin toive. Avasin pakettia kaikessa rauhassa, kunnes tuli h-hetki. Ja paketista ilmaantui... KIVI! Iso, noin nelikiloinen kivi. Siinäpä oli äidille kahvakuulaa kerrakseen! Ihan omasta pihasta otettu kivi. Kyllä minä nauroin! joku muu olisi voinut suuttua, kun noin tehdään pilkkaa (etenkin kun sain sen oikeankin kahvakuulan), mutta minä nauroin! Paras äitienpäivälahja ikinä!!! 

No, päivä meni siinä entisillä uomillaan edeten. Iltasella paikalle saapui muutama kylän poika ja esikoisemme alkoi siirtää sitä vaikeimmin siirrettävää varaosa-autoaan pihasta pois. Toinen varaosa-auto käyntiin ja vetoautoksi. Helppoa ei ole siirtää autoa, jonka pyörät eivät pyöri ja sojottavat muutenkin mihin sattuu.

Aikansa pojat siinä touhasivat ja homma näytti sujuvan kuin tanssi liian pienillä tanssikengillä, mutta edeten kuitenkin päämääräänsä. Vielä oli muutama tunti jäljellä äitienpäivää, kun neiti kävi ulko-ovella huutamassa, että takamarkillamme palaa. No, minä sitä ihmettelin muutaman hetken (mitä tahansa voi tietysti odottaa, etenkin sen kivi-lahjani saannin jälkeen), kunnes oivalsin, että siellä voi oikeasti olla hätä. 

Kumpparit jalkaan, ulos ja toteamus, että vesisankoja jo juoksutetaan takamarkille. Menin ladon läpi katsomaan ja totesin ennen perille pääsyä, että vetoauton konepelli oli auki ja sieltä löi lieskaa. Eipä siinä kauaa mennyt, kun koko auto oli tulessa. Soitto hätäkeskuskeen (oli muuten elämäni ensimmäinen kerta) ja palokunnan pyytäminen paikalle.

Täytyy myöntää, että paikallistuntemuksesta taisi olla apua, kun kylän VPK:n autot huristelivat pihaamme. Kumpikin tuli eri reittiä, eivätkä meinanneetkaan ajaa tienristeyksestä ohi. Palomestari ja varsinaisen palokunnan yksikkö puolestaan ajoivat tienhaaramme ohi.

Autopalo saatiin sammutettua ja varmisteltiin vielä, ettei palo pääse leviämään läheiseen latorakennukseen. Palomestari hieman haastatteli esikoistamme, koskien auton omistusta yms. Meille jäi sitten huoleksemme vielä tarkkailla, ettei tule mitään jälkipaloa. Totesin vain jälkeenpäin, ettei poikien neidille järjestämät kuumat sokkotreffit palomiesten kanssa lyöneet oikein leiville, palomiehet kun olivat liian lihavia, vanhoja tai muuten vain varattuja....