On tuo kesätyö vain hyvä henkireikä. Ei pääse ihan vieraantumaan työnteosta eikä varsinkaan ajattelemaan omaa surkeuttaan. Mutta syksyn tullen asiat taas muuttuvat ja alkaa se iäikuinen eurojen riittävyyden laskeminen. Vaikka pääsääntöisesti positiivinen ihminen olisikin kyseessä. niin viimeistään tilin mennessä laskujen jälkeen miinukselle, häviää viimeinenkin auringonpilkahdus omasta iloisesta minästä.

Jo keväällä kuulin aukeavasta virasta, johon oma koulutuksenikin pitäisi riittää. Ilmoitin silloin jo, että tulen hakemaan tuota virkaa. Samoihin aikoihin aukesi myös sellainen toimi, jota olen talvisin osa-aikaisesti tehnyt. Päätin työkavereiden pyynnöstä hakea sitäkin paikkaa, vaikka tuo myöhemmin aukeava virkahaku olikin sitten tämän toimen esimiehen esimiesvirka. 

En päässyt kummankaan työpaikan haastatteluun. Toisessa minulta puuttui se ratkaiseva koulutus, toisessa ilmeisesti joku oli minua viisaampi kyseisen viran edellyttämissä muissa kuin hallinnollisissa asioissa. Eniten minua kuitenkin harmitti se, ettei minua katsottu sen verran päteväksi, että olisin saanut haastattelukutsun. Tällainen syö miestä, ja ihan yhtälailla naista, sen minkä kerkiää. Tulee väistämättäkin tunne, että mitäpä tässä enää sitten hyödyttää edes yrittää. Turhaa kiduttaa itseään turhalla toiveikkuudella, kun toisen mielestä sinusta ei ole yhtään mihinkään.

Tällaisten takaiskujen jälkeen sitä haluaa syrjäytyä ihan rauhassa. Jo pelkästään aamutv:n katsominen voi laukaista sen niin kutsutun v...tuskäyrän, kun siellä näkee itseään nuorempia iloisia toimittajia haastattelemassa muita työmarkkinoilla hyvin pärjänneitä itsensä ikäisiä taikka nuorempia ihmisiä. Jopa kavereiden päivitykset sosiaalisessa mediassa omasta mahtavasta tykypäivästä masentavat. Ei siis auta tehdä muuta kuin vetää peitto korviin ja pysyä piilossa kaikelta tuolta ja oikein surkutella itseään.

Aioinkin viikonloppuna syrjäytyä oikein huolella. Mutta aikeeksi se jäi. Riitti, että viikolla märehdin sen oman onnettomuuteni pois. Viikonloppuna nuoriso tuli ja meni, siinä ei kyllä saanut hetken rauhaa. Välillä niitä oli paikalla muutama, välillä "koko kylä". Eikä siinä mitään, aina meille on saanut lasten kaverit tulla ja olla kuin kotonaan. No sitten lauantaina sain yllätysvieraan, kun kauempana asuva siskoni kysyi iltatekemisiäni. Edellisiltana jääkaappiin laittamani viinipullo oli edelleen avaamattomana siellä, joten kerroin vain viettäväni epäseurallisen illan itseni kanssa viinipullon kera. Tuokin lahjapullo oli odottanut seuraa jo hyvän aikaa kaapissa, koska en ole mikään suurin viinin ystävä. Siinä se ilta menikin rattoisasti siskon seurassa ja syrjäytymiseni meni aivan piloille.

Mutta vaikka kuinka kaavailtaisiin työttömyyskorvauspäivien vähentämistä ja muita kivoja tiukennuksia noihin työttömyystukiin, niin muutamaan seikkaan ne eivät todellakaan vaikuta. Vaikka on koulutusta ja haluja tehdä töitä, niin rekrytoija on se joka päättää, oletko kyseisen työn arvoinen. Kun kerta toisensa jälkeen saat hylätyn paperit, sinua ei enää kiinnosta kehittää itseäsi. Kun et kehitä itseäsi, tiput osaamisessasi alkutekijöihin. Vaikka olisit valmis tekemään mitä tahansa työtä, se ei välttämättä riitä. Yksi pieni osaamispassi taikka harrastuneisuus taikka koulutus saattaa tiputtaa sinut hakukriteerien ulkopuolelle. Ja ennen kaikkea, ne työpaikat tahtovat olla kiven takana. Jos verrataan työttömien määrää avoimiin työpaikkoihin, niin taitaa lukemissa työttömien määrä voittaa. Sellaista yhtälöä ei korjata  maksettavien työttömyyspäivien leikkauksella tai muilla tukiehtojen kiristyksillä.