Olen niin innoissani ja onnellinen jajajaja...

Päätin sitten vihdoin viimein myydä itseni vuokrafirmalle. Pistin riman niin matalalle, että töitä voisi jopa löytyäkin. Tähän asti olen hakenut avoimena olleita koulutustani edes jotenkin vastaavia työpaikkoja lähinnä julkiselta sektorilta. Mutta heikolla tuloksella. Pohjanoteeraus oli viime syksynä omassa kunnassa avoimena ollut virkamiehen paikka, johon en saanut edes haastattelukutsua. Eniten koko viranhaussa harmittikin se, ettei minua huolittu edes haastatteluun. Masennuin täysin, enkä halunnut nähdäkään kyseisen hallinnonalan työntekijöitä kuin pakon edessä.

Vuosi vaihtui samojen kuvioiden merkeissä. Paitsi että tytär oli lopettanut kalliin koulutuksensa ja päättänyt hakeutua toiselle alalle kevään koulutushaussa. Ei kuitenkaan paha suunnitelma siinä mielessä, että kunnianhimoiset tavoitteet säilyvät edelleen. Hän sai myös muutamaksi viikoksi töitä tuuraajana samassa firmassa, jossa oli ollut kesätöissä. Ja vuoden vaihduttua hänelle tarjottiin jälleen samaa työtä määräaikaisella sopimuksella. Olin tyytyväinen.

Autojen kanssa tuli ongelmia. Maalla kun on pakko olla kaksi autoa, etenkin, jos perheessä useamman pitää päästä kulkemaan eri aikaan eri suuntiin. Toinen autoistamme tuli tiensä päähän ja tuli eteen uuden vanhan auton etsintä. Sellainen löytyikin vihdoin viimein. Mutta kahden auton iloa ei kestänyt kauaa, kun toinen auto oli jo ajokelvottomassa kunnossa. Liukkaalla kelillä auto ajautui metsähallituksen puolelle ja nyt odotellaan vakuutusyhtiön tuomiota auton lopullisesta kohtalosta. 

Tuohon autohässäkkään sitten vielä piti sovitella parit työhaastattelut. Mies kävi haastatteluissa ja itse sain kutsun samaiseen firmaan, missä tyttäreni jo oli. Ei ihan ominta alaani, mutta säännöllinen palkka motivoi kummasti. Nyt on viikko kuljettu uudessa työssä ja opettelu kolmivuorotyöhön jatkuu. Itse työ ei ole erikoista, mutta kun on viimeiset vuodet elänyt säännöllisen epäsäännöllistä elämää, niin outoahan tuo on totutella uuteen päivärytmiin. Myös muun perheen.

Esikoinen kotiutui armeijasta ja ilmoittautui loivin liikkein TE-toimiston asiakkaaksi. Siitä kerron sitten toisen tarinan. Olin hieman huolissani hänestä, koska hän sulkeutui huoneeseensa, eikä pahemmin puhunut asioistaan. Kiukkuili vain, jos kysyi jotain henkilökohtaista taikka yritti opastaa työnhaukujutuissa. Kunnes... Valoa tunnelin päässä! Hän teki vaaditun CV:n TE-toimiston sivuille ja sai haastattelukutsun melko pian sen julkaisemisen jälkeen. Miten positiivista nuorelle miehenalulle. Hänenkin mielialansa piristyi huomattavasti. Ja tänään hänet kutsuttiin allekirjoittamaan työsopimus. Voitte kuvitella sitä iloa ja innostusta, minkä tämä uutinen sai minussa aikaan! 

Talous on nyt hetken aikaa vielä tiukilla, ennenkuin säännöllinen palkka alkaa tulla. Mutta onneksi itsellä on hieman pellon vuokratuloja vielä jäljellä, että pääsee kulkemaan töissä. Samoin esikoisen kohdalla. Hän sai mummaltansa avustusta, että pääsee alkuun työssään. Helppoa ei siis ole ponnistaa sinne työelämään, etenkään jos bensoihin tuhraantuu ruhtinaallinen määrä euroja kuukaudessa. Ja nekään ehdot eivät täyty, että saisi TE-toimiston kautta haettua matka-avustusta. Pääasia on kuitenkin, että saa sen työpaikan!

Esikoinen kulkee nyt laina-autolla. Kaveri on armeijassa, eikä tarvitse autoaan. Mutta kyllä tässä tuli nyt ainakin yhden uuden vanhan auton etsintä eteen. Ja jos vielä mieskin pääsee töihin, niin pakko olla kolme autoa. Mietinnässä vain on, miten ammattikoululainen pääsee keväämmällä työharjoitteluun, jonne on matkaa 30 km. Hän kun saa autonajokortin vasta alkusyksystä. Mutta eiköhän tämäkin asia saada järjestymään.

Hyvää alkanutta työviikkoa kaikille! Ja ne, jotka vielä etsivät töitä, älkää luovuttako!