Olen usein miettinyt miten olen päätynyt tähän tilanteeseen. Nuorena en todellakaan haaveillut arjesta, jossa minulla olisi mahdollisimman paljon aikaa itselleni, harrastuksilleni tai ylipäätään oleskelulle. Ai miksi oleskelulle? Koska mikään ei jaksa kiinnostaa. Välillä on ruoskittava itseään eteenpäin ja toisinaan taas hommat sujuvat kuin tanssi. Etenkin selkäleikkauksen jälkeen olen ollut voimaton aloittamaan tekemättömiä asioita, voimaton viemään keskeneräiset asiat loppuun. 

Lukioon päädyn, koska äitini viesti oli selkeä. Sinne mennään ja pitkä matematiikka on otettava, koska siitä on hyötyä myöhemmin. Asioista ei keskusteltu, ne määrättiin. Niinpä kukaan ei keskustellut minun kanssani siitä, mihin työhön minusta olisi, mitkä ovat haaveeni, mitkä ovat vahvuuteni. Ei edes vanhemmat sisarukseni, jotka olivat jo työelämässä. Myöskään koulun oposta ei ollut apua näissä asioissa. Kävin siis lukioni vain yksi päämäärä tiedossa: yo-kirjoitusten läpivienti. Abikeväänä oli kuitenkin tehtävä päätös siitä, mihin menisin jatko-opiskeluja suorittamaan. "Normaalit" työt eivät kiinnostaneet. Selasin valintaopasta kannesta kanteen ja merkkasin sieltä ne opinnot, jotka lähinnä kiinnostivat sillä hetkellä. Kukaan ei neuvonut miettimään tulevaisuutta: kantaako opiskelu niin pitkälle että se ala työllistää. Kukaan ei kertonut, mitä eri "normaalit" työt konkreettisesti pitävät sisällään. Toimistotyö ei välttämättä ole päivästä toiseen samnlaista paperien pyörittämistä. Kaupan alalla et välttämättä istu sen kassan takana. Jne. Päädyin siis opiskelemaan käsi- ja taideteolliseen alaa, johon olisin tarvinnut enemmän luovuutta.

Kun virta sai minusta otteen, päädyin soljumaan sen mukana. Koska neuvonantajani olivat kehnoja, ei minua neuvottu hakemaan kesätöitä vaikka lähikaupan kassalta. Ainut kesätyö oli vanhempieni maatilalla. Muusta ei ollut tietoa. Minulla meni kuitenkin suhteellisen hyvin, opintorahalla ja -lainalla pärjäsi opiskelukuukaudet, kun ei haaskannut baari-iltoihin ja merkkivaatteisiin. Pystyin ostamaan itselleni jopa uuden polkupyörän ja television. 

Tapasin  kesken opiskelujeni mieheni ja aloin odottaa lasta. Olin kuitenkin sitkeää Pohjanmaalaista sorttia ja päätin näyttää epäilijöille, että koulu käydään loppuun lapsesta huolimatta. Opintojeni päättyessä minulla olikin kaksi lasta. Eihän tuo elämä ruusuista ollut, kunrahaa ei ollut kuin juuri ja juuri tarpeelliseen eikä aina siihenkään. Luotin kuitenkin tulevaisuuteen: kunhan saan lapset hieman isommiksi, minulla on paremmat saumat työllistyä. Hain kuitenkin töitä aina sillointällöin huonolla tuloksella: vääränlainen koulutus.

Olen tosiaankin pohtinut nykytilanteeseeni johtaneita syitä ja todennut, että yksittäinen asia ei ole tähän johtanut. vaan syitä on monia. Ensimmäinen naula arkkuuni on iskeytynyt silloin, kun minulta hävisivät haaveet. Haave työstä, jota voisin tehdä. Olisiko minusta ollut siihen? Ehkä, jos joku olisi kannustanut. Ainut "kannustuspuhe" oli maatilalla jatkaminen. Olinhan nuorin ja viimeinen toivo, että joku ottaisi asiat hoitaakseen. Olin kuitenkin pessimistinen ko. maatilan kokoluokan pärjäämiskyvyn mahdollisuuksista eikä eläintenhoito muutenkaan liikoja kiinnostanut. Jospa joku vain olisi keskustellut kanssani tulevaisuuden innovaatioista ja mahdollisuuksista.

Toinen naula arkkuuni on iskeytynyt silloin, kun totesin ettei minua kiinnosta yhteiskunnalliset asiat. Toisin sanoen uutisten seuraaminen televisiosta taikka sanomalehdistä ei kiinnostanut. Yhteiskunnalliset asiat ovat alkaneetkin kiinnostaa vasta yliopisto-opintojen myötä. Olenkin miettinyt näin jälkeenpäin, että miten nämä asiat olisivat kiinnostaneet siinä tapauksessa, jos niistä olisi kotonani puhuttu.

Kolmas naula iskeytyi, kun valitsin väärän ammattialan. En tosin kadu koulutustani. Se avasi silmiäni tietyllä tavalla, mutta jokin tavallisempi ammattivalinta olisi vienyt minua eri tavalla eteenpäin. Muistan, kuinka äitini toki ihmetteli koulutusvalintaani, mutta eipä hän koskaan keskustellut muista vaihtoehdoista. Toisaalta hänen koulutustaustansa oli huomattavasti vähäisempi kuin omani, että neuvojaksi hänestä ei olisi ollut. Kahden eri tekstiiliyrityksen lyhytaikaisena työntekijänäkään hänestä ei ollut työelämän neuvojaksi.

Neljäs naula arkussani on suhteiden puuttuminen. Vanhemmiltani puuttui sellaiset kontaktit, jotka olisivat voineet auttaa esim. kesätöiden saamisessa. Myöskään vanhemmat sisarukseni eivät työskennelleet aloilla, joissa minulle olisi ollut kouluttamattomana ollut saumoja päästä kesätöihin. Myös suhteet, joissa olisi syntynyt järkiperäistä keskustelua tulevaisuudesta, eri ammateista ja omista kyvyistä, puuttuivat.

Viides naula iskettiin siinä vaiheessa, kun aloin odottaa esikoista. Nuorena perustettu perhe, keskeneräiset opinnot ja lapsellinen luottamus tulevaisuuteen eivät kanna pitkään hedelmää. Etenkin, vaikka mieheni oli työteliäs, ei hänellä ollut mitään käsitystä rahasta saati säästämisen merkityksestä ja taloudellisesta elämisestä. Talousasiat olivat siis minun vastuullani.

Nauloja arkussani on siis useampia. Pyrin kuitenkin pääsemään niistä eroon jatkamalla opintojani. Hakeuduin yliopistoon opiskelemaan ja valmistunkin sieltä. Ryhdyin yhdistystoimijaksi eri yhdistyksissä. Taikka osaan niistä ajauduin hieman puolivahingossa. Mutta ajattelin saavani siten niitä kullanarvoisia kontakteja, joiden kautta voisin saada töitä.

Koska yleinen taloustilanne kehittyi miten kehittyi, heikensi se entisestään mahdollisuuksiani päästä työelämään. Jossain vaiheessa minut valtasi optimismin sijasta pessimistisyys. Hakupapereita eri työpaikkoihin laittaessa, en enää ajattele toiveikkaasti, vaan: "tärppää, jos on tärpätäkseen".