Edesmennyt isäni oli alkoholisti. Olin jo hyvinkin nuorena kuullut sanonnan, että tytär valitsee isänsä kaltaisen miehen. En kuitenkaan haaveillut alkoholistin vaimona elämisestä. Vaan kuinkas kävikään. Pikkuhiljaa myös miehestäni on tullut alkoholisti.

Ensin se oli vain satunnaista, viikonloppuisin baarissa käyntiä. Kyllähän minua suututti, kun itse olin kotona pienten lasten kanssa miehen ollessa viihteellä. Mutta oli minullakin huvini, lähdin päivisin lasten kanssa lapsiperheellisten ystävieni luokse mieheni ollessa töissä. Ja hyvin hän työnsä hoitikin. Kunnes tuli ensimmäinen lomautus ja kierre oli selvä. Vaikka hän pääsikin takaisin työhönsä, niin sitäkään ei kauaa kestänyt, kun taas tuli lomautus ja loppujen lopuksi irtisanominen. Syynä tuotannollistaloudelliset seikat. Osasin toisaalta myös aavistaa näin käyvän, koska mieheni oli toisinaan liian aamu-uninen lähteäkseen töihin. Vaikka hän aamun tunnit korvasikin olemalla myöhempään töissä, ei se mielestäni ollut oikein. Iltavuorojen kanssa sitävastoin ei ollut ongelmia.

Lopputilin saatuaan, mieheni ei ole ollut aktiivinen työnhakija. Tutunkauppaa hän pääsi toisen alan töihin, mutta loppujen lopuksi sieltäkin vähennettiin tunteja. Ja mikä pahinta, alkoholin käyttö vaikutti omalta osaltaan senkin työn menetykseen. Ei suoranaisesti siten, että olisi työaikana kaatanut oluttölkkejä kurkusta alas, vaan hän teki virheen viikonlopun iltatyössään ja menetti melko paljon. Varoitin häntä jo aiemmin muutamaankin otteeseen, että hyvä ei seuraa. Mutta milläs pohjalainen jääräpää mies voisi yhtä akkaa uskoa. 

Onko mieheni sitten kuin isäni? Ei. Vaikka molemmat ovat alkoholisteja, eroja löytyy. Isäni oli se, joka hoiti perheen talouden. Toisin sanoen maksoi laskut ja teki kaiken paperityön. Maatalousyrittäjinä vanhemmillani oli velkaa ajoittain paljonkin ja tila kehittyi. Silti talous kesti isäni ryyppyputket. Kaikki kunnia hänelle, että ei tehnyt sitä klassista virhettä, minkä moni muu olisi tehnyt: tila ei mennyt konkurssiin. Meillä lapsilla pysyi katto pään päällä. Toisin on mieheni laita. Jos hän saisi hoitaa talouden, ei laskut tulisi maksettua ja kaikki raha menisi kurkusta alas. Siksi minua suututtaakin äärettömästi, kun etusijaksi on etenkin viimeaikoina noussut se, että rahaa on kyllä kaljasalkkuun, mutta ei johonkin lasten tarpeisiin. Ei sillä, pidän itse huolen siitä, että lapset saavat välttämättömimmän ja välillä vähän muutakin. Ja ennen kaikkea pidän huolen siitä, että laskut tulevat maksetuiksi. Jo varhaisessa vaiheessa tein selväksi, että laskut ensin, sitten vasta muut ja lapsilla pitää pysyä katto pään päällä.

Isäni oli alkoholismistaan huolimatta myös kova tekemään töitä. Hän kyllä rakensi ja oli koko ajan tietoinen siitä, mitä pitäisi talossa taikka ulkorakennuksissa korjata ja kehittää. Hänellä oli suhteita miehiin, jotka tulivat kökkätyöläisinä auttamaan rakentamisessa. Mieheni taas tekee, kun itse laitan jotain alulle. Mutta hän tarvitsee myös hyvän apumiehen, sellaisen, joka tietää mistä on kyse ja vie projektia eteenpäin. Siksi meillä onkin suurin osa projekteista aikomusasteella. Yksin kun en enää jaksa viedä kaikkea eteenpäin. Ja vaikka jaksaisinkin, niin rahat eivät riitä. Ei ainakaan, jos pitää vielä ylimääräiselle työmiehelle maksaa. Ja mikäli projektit olisivat mieheni tekemisen varassa, niin siitä ei tulisi kuin sutta ja sekundaa, kun janoon pitää ottaa muutama välihuikka, että työ sujuisi jouhevammin. 

Vanhempani eivät eronneet. Ei, vaikka siskoni kovasti äitiäni yllytti. Tuskin siitä olisi tullutkaan mitään, koska äidilläni  ei ollut koulutusta ja maatalous oli hänen elämänsä. Eikä hänestä olisi ollut vieraan töihin. Mietin itsekin välillä, että ero voisi nyt olla kohdallani ratkaisu. Se ei ollut minulle ongelmien ratkaisu vielä parikymmetä vuotta sitten, vaikka mieheni jokaisen riidan aikana veti esiin "erokortin". Tuon "kortin" käyttö loppui siihen, kun itse sanelin ehdot, miten asiat hoidetaan, mikäli hän haluaa erota. Oikeastaan uhka siitä, että hän joutuu lähtemään yhteisestä kodistamme, on hieman hillinnyt hänen tulisuuttaan emmekä ole pahemmin enää riidelleet.

On kuitenkin harmi lasten kannalta, että ero ei tule kysymykseen. Syy on yksinkertaisesti taloudellinen. Kyllähän mieheni omalla tavallaan välittää lapsistaan. Hänen huolensa on suuri, jos lapsi joutuu sairaalaan vaikka vain umpisuolileikkaukseen, kun itse en puolestani osaa murehtia. Johtuneeko sitten siitä, että olen itsekin ollut erilaisissa operaatioissa ja aina ollut saattelemassa lapset leikkaussaliin.

Alkoholismi on kuitenkin ottanut miehessäni niin suuren vallan, että hän ei pysty sitä vastustamaan, jos vain rahaa löytyy. Ja aina on hyvä syy hakea se kaljasalkku: iloon taikka ketutukseen. Ei siinä auta lastenkaan paheksuvat kommentit, kun takaraivossa jyskyttää pakottava tarve saada tuota ihanaa juomaa, jolla todellisuus saadaan toisenlaiseksi. Ja kun tarve on kovinkin pakottava, mutta rahaa ei juuri ole, niin ei haittaa vaikka joisi "vahingossa" vaikka oman pojan oluet. Miksi on jemmannut ne tulevaisuutta varten, pilalle vain menevät.

Koska olen alkoholistin lapsi, myös minulla on riski tulla alkoholistiksi. Olen kuitenkin tietoinen tästä ja siksi pyrkinyt välttämään toimintamallia, mikä ajaisi minut helpostikin kierteeseen. Olen todennut, että saan itseni riippuvaiseksi erilaisista epäterveellisistä ruoka-aineista. Mutta myös aktiivisella kieltäytymisellä olen päässyt eroon epäterveistä riippuvuuksista. Olen myös lukenut että tietyissä elintarvikkeissa on lisäaineita, jotka aiheuttavat aivoihin tunteen, että tuotetta on saatava, mutta voi se johtua riippuvuusgeenistäkin. Mielihyvästähän alkoholismissakin on kyse. Saat jonkinlaista mielihyvää, kun juot ketutukseen ja asiat saavat uuden perspektiivin. Saat myös tuplasti mielihyvää, kun onnitumisen jälkeen palkitset itsesi huurteisella. Aivojen mielihyväkeskus nauttii ja vaatii lisää. Mutta joskus on suotava itselleen myös ankeampaakin elämää. Ja mikäli tahdonvoima ei riitä itsensä "kiduttamiseen", on haettava mielihyvää. Ja sen jälkeen tulee morkkis ja siihen on haettava hyvitystä.

Riippuvuuden voi kohdistaa muutenkin kuin alkoholisoitumalla. Huomasin jopa pitäväni liikunnasta, kun joku vuosi sitten kuljin ystäväni kanssa punttisalilla. Tuli tarve päästä sinne edes kerran viikossa ja se oli hauskaa. Ja kun rehki vain itseään varten ja salilla ei ollut kuin muutama ihminen, nautti siitä eri tavalla kuin kouluaikoina, jolloin kaikki liikunta oli pakkopullaa. Tuo hyvä harrastus kuitenkin jäi, kun tuli muut kiireet. Ja minulle tärkeää oli, että sai olla ystävän kanssa, yksin kun en tahdo viitsiä lähteä. Pitäisikin aloittaa jälleen, että ei kroppa menisi kovin velttoon kuntoon.