Ahdistaa jo ajatuskin joulusta. Joulu on minulle nykyään vain "välttämätön paha". Muutaman päivän vuoksi pitää siivota kaapit ja nurkat hohtavan kiiltäviksi. Ajattelin nimittäin viettää jouluni kaapissa... No ei, olen vuosien myötä oppinut ottamaan rennosti koko touhun. Kukaan ei kuole, jos siivot eivät ole tiptop. Kun ei meille tule yleensä joulvieraita, niin mitäpä sitä oman perheen kesken suurta stressiä ottaisikaan.

Esikoiseni kuitenkin kiteytti, mikä hänen mielestään on joulussa tärkeintä: kuusi ja kinkku. Ne luovat hänen mielestään joulun. Ei lahjat (joitka ovat joko tylsiä tarvekaluja tai suklaata), ei koristeet, ei siivot, ei joululaulut. Joululaulut sitäpaitsi ovat poikieni mielestä myrkkyä.

Aikoinaan, kun lapset olivat pieniä, aloitin joulun valmistelut ensimmäisestä joulukuun päivästä. Joka yö oli lasten riemuksi "tonttu tuonut" lisää joulukoristeita. Erääksi perinteekseni muodostui yhden tietyn tähden laittaminen kattoon roikkumaan. Mutta, enää minullakaan ei ole sitä samaa joulun taianómaista odotusta, kun lapset eivät ole enää pieniä. Valmisteluissa teen vain itselleni tärkeimmät asiat: kohtuudella jouluista koristelua, tietyt ruuat pitää löytyä aattona pöydästä ja se kuusi haetaan omasta metsästä. Kinkkukin pitää paistaa mureaksi.

Silloin, kun lapseni vielä innolla odottivat lahjojaan, olin melkoisen stressaantunut aina aattona. Lapset olivat malttamattomia ja nahistelivat. Aina välillä käytiin vinkumassa: "koska se pukki tulee?". Yritä siinä sitten valmistella juhlaruokaa ja saada perhe vielä syömäänkin. Ja isovanhemmat piti hakea myös mukaan, ne jotka vielä olivat elossa. Ja lapset piti saada odottamaan malttaen iltaan, että pukki tulee. No, yleensä se pukki vihdoin viimein kävi. Milloin kävi nakkaamassa lahjapussit oven taakse, milloin kuusen alle. Juuri sopivasti aina silloin, kun lapset olivat jossain muualla, etteivät nähneet. Eihän meillä nimittäin ollut varaa maksulliseen pukkiin. Ja kun lahjat oli jaettu, alkoi leikkiminen ja sitten kohta uusi valitus, kun piti pian mennä nukkumaan.

Eräänä jouluna sitten oivalsin vähentää stressin määrää. Päätin, että lahjat ovat valmiina kuusen alla jo aattoaamusta ja ne avattiin, kun koko perhe oli hereillä. Kyllä oli helppoa eläminen, kun lapset nauttivat uusista tavaroistaan ja itse sain valmistella aaton juhlaruuan ilman, että kukaan olisi tullut häiritsemään. Ruokailukin oli leppoisampaa, kun ei tarvinnut enää jännittää, että tuleeko se pukki vai ei.

Enää ei joulu tunnu joululta. Riemu ei ole rajaton, kun nuoriso tietää jo etukäteen, että kovin kummoisia lahjoja ei ole  taaskaan tiedossa. Esikoinen jopa sanoi, ettei tarvitse mitään lahjoja, vaikka tarvitseekin kaikenlaista. Tyttäreni totesi haluavansa olla aattona kotona. Viime jouluna hän oli poikakaverinsa luona ja tunsi olonsa vaivaantuneeksi, kun kaikille muille oli valtavat määrät kalliita lahjoja. Hän taisi saada yhden lahjan. Vaikka hänkään ei perusta lahjojen määrästä, mutta se henki, millä niitä annetaan ja saadaan on tärkeää. Ei se, että lapselle ostetaan liki 100 € lahja, joka menee muutaman viikon päästä rikki tai se unohdetaan jonnekkin nurkkaan. Ei se, että lapsi saa kaiken, mitä lahjatoivelistassa lukee. Siksi toivonkin, että kaikki lapseni löytäisivät joulun siitä hengestä, mikä ainakin minulle on tärkeintä: yhdessäolo ja rauha, ilo omasta perheestä. Nyt tuo henki tuntuu olevan hieman hukassa, kun kaikilla on jonkinasteen murrosikä.

Yksi minulle tärkeistä joulun perinteistä, johon tyttäreni ilomielin yhtyy, on Kauneimmat joululaulut -tapahtuma kirkossa. Ei ole vuotta, ettenkö olisi niihin osallistunut, kun ensimmäisen kerran sain siihen kipinän. Ei jäänyt osallistumatta silloinkaan, kun nenä edellisenä päivänä murtuneena istuin kirkon penkissä ja kyyneleet nousivat silmiini tietyn laulun aikana. Tuo muisto kulki mukanani useina vuosina jälkeenpäin, kun ulkoiset haavat olivat parantuneet mutta sisäiset eivät. Nyt olen päässyt siitä jo yli, mutta kymmenen vuotta sekin otti. Enää ei tarvitse salaa kyynelehtiä laulaessani kauneimpia joululauluja.

Odotan saavani takaisin vielä ne joulut, jotka itse koin lapsena. Sen yhdessäolon ilon, kun kaikki sisarukset perheineen kokoontuivat saman katon alle. Kun oikeasti touhuttiin yhdessä pelaten pelejä ja nauttien hyvästä ruoasta. Odotan kovasti, että omat lapseni aikanaan tekevät saman: kokoontuvat yhteen omien perheittensä kanssa ja ottavat isovanhemmat mukaan. Aitoa välittämistä ja lämmintä mieltä, lapsen riemua ja kihelmöivää odotusta, niitä minä odotan tulevaisuuden jouluilta.

Hyvää ja rauhallista joulun odotusta kaikille!